Kinttupolut

En oikein tiedä, pitkäisikö minun vältellä aktiivisesti sikasairaustiedotteita vai pitäisikö minun oikein mässäilemällä mässäillä kaikilla mahdollisilla tiedoilla. Olen niin orientoitunut taudin tuloon, etten ole osannut millään tavoin suunnitella ja asennoitua tulevan viikon lähijaksoon. Pikemminkin suunnittelen taksi/bussireittejä lähimpiin terveyskeskuksiin.
Tulis nyt tällä viikolla.
Kun sen jälkeisillä viikoilla on luvassa kaikenlaista hauskaa, niin kuin esim. Semmarikonsertti, lasten leiriviikonloppu ja oma työviikonloppu (se ei kyllä ole hauskaa).
Vielä mieluummin tietysti olis kokonaan tulematta...

*

Vanhempainyhdistyksemme valiojoukko oli tutustumassa uuteen hienoon vanhempainyhdistysten ja koulujen väliseen yhteistyömuotoon. Aluksi piti kertoa asioita, jotka mietityttävät lasten koulunkäynnissä. Pitkä keskustelu käytiin aiheesta: "jos voitais vanhempien kesken sopia, että synttärikutsut jaetaan sillain salaa, ettei niille tule paha mieli, joita ei kutsuta. Ja sovittais yhteisesti siitä, paljonko lahjat saa maksaa!"
En tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa.
Mutta huomasin, että lähiössä elämisessä on todellakin aivan omat haasteensa.
Kaikille synttärijuhliin osallistuville ei aina ole ihan itsestään selvää, ettei suomalaisten synttäreiden tarjoiltaviin kuulu veriruokia.  Ei ole edes itsestään selvää, että lapsi saa osallistua juhliin.
Koko vanhempainyhdistystilaisuudesta tuli tosi kummallinen olo: ihan kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa.
Enkä tiedä, pitäisikö olla huolissaan, ylpeä, katkera, iloinen? Siksi olen mykistynyt.
Että jossain ihan oikeasti suurin ongelma lasten koulunkäynnissä ja samalla tavoitteena vanhempainyhdistyksen toiminnassa on se että synttärikutsut pitäisi jakaa salaa tai vielä mieluummin postittaa kotiin? Meidän vanhempainyhdistyksemme suurin haaste on se, etteivät kaikki vanhemmat tiedä, mikä on vanhempainyhdistys.
Alan ymmärtää lähikoulumme opettajia. Hyvin.