Uudenvuodenpäivän iltana olin kovin huonovointinen. HerraHakkarainen oli seminaarissa toisella puolella Eurooppaa ja minä olin ollut viattomien lasten päivästä kotona sairastelevien lasten kanssa. Olimme juhlineet vuoden vaihtumista pienieleisesti, kyläilleet sekä aattona että uudenvuodenpäivänä. Kylästä kotiuduttuamme huimasi ja päätä särki. Siunattu tilani oli kaikkea muuta kuin siunattu.
Soittelin kotiväkeä lapsenvahdeiksi ja lähdin taksilla sairaalaan, tärisin ja korvissa soi. Kätilö otti käyrälle ja kyseli kaikenlaista, ensimmäiseksi kysyttiin että onko tällä lapsella sama isä kuin aiemmilla. Nuori naislääkäri tuli, tunnusteli, tutki ja ultrasi. Blokkeja. Näin itsekin, harjaantumattomalla silmällä, että kuvaruudussa vilahtelevat käyrät olivat kovin epäsäännöllisiä.
En päässyt herraHakkaraista vastaan lentokentälle vaan minut kärrättiin synnytyssaliin käyrille. Yöpöydällä oli lasillinen vettä ja sininen nukahtamislääke. Käyrä tikutti vaimeasti ja yksitoikkoisesti vauvan sydänääntä. Lääkäri konsultoi johonkin ja päätti että ei vielä leikata.
Päädyin osastolle. Aamukäyrä, päiväkäyrä, iltakäyrä ja aamupäivisin ultraus. Vuorokausivirtsankeräys, verikokeita.
Keskolan ylilääkäri kävi huoneennurkassa istumassa ja kertomassa keskosuudesta "heti kun lapsen kunto sallii, hänelle puetaan kauniit vaatteet päälle" Ajattelin ettei sillä ole mitään väliä.
Kävimme tutustumiskäynnillä keskolassa: "tähän tulee paikka teidän vauvalle"
Kukaan ei tiennyt olenko sairaalassa viikkoja, kuukausia.
Kolme vuotta sitten aamulla ultrattiin taas. Painoarvioksi tuli noin kilo. Ja lääkäri halusi ottaa lapsivesinäytteen.
Kaikista seulonnosta olin kieltäytynyt juuri siksi, en halunnut että pienen maailmaan mennään pitkällä neulalla ja nyt makasin vihreän liinan alla eikä minulla ollut lupaa valita. Piston jälkeen hoipuin vessaan yökkimään.
Sairaalarutiinit tahdittivat päivää: ruokaa, torkkumista, käyrää. Päiväkahvit.
Olin ryystänyt ehkä puolet kahvikupillisestani kun hoitaja tuli sisään vakavana. Epoarvo oli 41, kiireellisenä sektioon, nyt heti. Sain luvan kuin vanki yhteen puhelinsoittoon ja sitten valmisteltavaksi.
HerraHakkarainen ehti osastolle juuri ja juuri.
Tärisin, hikoilin kylmää hikeä kun anestesialääkäri rakenteli puudutusta ja sitten makasin siellä, kirkkaiden valojen alla, ja puristin henkeni hädässä tuntemattoman kättä. Pelkäsin niin etten koskaan ennen.
Vatsassani myllättiin, kieputettiin. Se oli jotenkin lohdullista. Se että vieras ihminen käänteli sisäelimiäni päästäkseen käsiksi lapseen. Hoitaja sanoi "nyt syntyy ihan kohta" ja minä näin lamppujen kautta ammottavan punaisen ja kuinka sieltä nostettiin ylös jotain pientä ja ruskeaa.
Se itki.
Muutaman sekunnin näin häntä. Ruskeaa, muumiomaisen pingoittunutta, itkevää. "Nyt pitäis viedä jo" sanoi hoitaja. "olihan se tyttö" kysyi lääkäri ja kaikki onnittelivat. Tytöt selviävät paremmin. Tunnelma vapautui, rentoutui. Lääkärin puhelin soi ja hoitaja vastasi "ei äiti pääse nyt, se leikkaa vielä" ja hoitajat puhuivat laihdutuskuureista.
Monta monta tuntia makasin heräämössä hoitaja vierelläni. Kymmenen minuutin välein hän teki tarkkailunsa, muun ajan puhuimme. Koirista ja kissoista. Enkä minä halunnut kuulla kuinka ohuen verhon takana toinen leikattu äiti otti pienensä syliin, imemään.
Myöhään illalla pääsin takaisin huoneeseen, uneliaana ja turtana. Puhelin soi. Tilanne on niin hyvä kuin se nyt voi olla. Nyt vain odotamme.
Kotona yhdellä oli uusiutunut korvatulehdus, mies stressistä toimintakyvytön, minä en tuntenut jalkojani. Mutta se eli. Ja me odotimme.
Enkä kertaakaan uskaltanut ajatella loppuun asti "miten voi niin pieni koskaan mitenkään..."

Kolme vuotta sitten.