<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aina välillä sitä havahtuu tajuamaan että on äiti. Äiti, isolla alkukirjaimella. Ei kuka tahansa, vaan Äiti.

Toisinaan päivät valuvat ohitse puuduttavan samankaltaisina: aamupuuroa, ulos, ruokaa, nukkumaan, ruokaa, ruokaa, nukkumaan, parit vaipanvaihdot, pyykinpesut ja siivoilut väliin. Ei tiedä, onko tiistai, torstai vai joku muutai, eikä sillä ole väliäkään.

Sitten muistaa taas, että on äiti. Ihan oikeasti, koko loppuelämänsä. Silloin katsoo lapsiaankin ihan uusin silmin. Yhtäkkiä kaikkea onkin paljon. Siinä kuolantahmeassa kädessä on maailman kauneimmat sormet, rakkaimmat. Sinisissä silmissä on suora katse. Isompi höpöttää ja hölöttää, onko se aina puhunut noin hienosti ja miten se muistaakin kaikki nuo jutut. Miten se pikkuinen, melkein vauva vielä, ymmärtääkin jo paljon.

Sellaisina selvänäköisyyden hetkinä päivät lakkaavat olemasta yksitoikkoisia. Aamuisesta sänkymöyrinnästä tulee yleellisyyttä, tilaisuus tuoksutella unenlämpöisiä lapsia. Kauppareissulla nähdään oravaemo, ruoka valmistuu itsestään ja maistuu kaikille. Aurinko paistaa kirkkaammin ja keittiö on järjestyksessä. Kiukuttelu kääntyy nauruksi kun äiti jaksaa pelleillä.

Ihan parasta äitiydessä on se, kun illalla, itse jo väsyneenä hiipii oikomaan pienten peittoja. Katselee isoveljeä, joka on yhtaikaa pieni ja kuitenkin jo melkein iso. Miten se nukkuu possu kainalossa ja taikinankaavin kädessä – suojaksi unen vihollisia vastaan. Miten isosisko nukkuu kippuralla peittonsa ympärillä, prinsessa-yöpaita rypyssä. Ja sitten voisi vaikka tuntikausia katsella sitä pientä, joka nukkuu peppu pystyssä, tuhisten ja puhisten, posket punaisina. Miten se onkaan kasvanut. Miten uni nostattaa pieniä hymyn aaltoja suupieliin. Miten se massuttaa unissaan.

Silloin näkee mahdollisuuksia. Silloin kuin aavistuksena näkee sen aikuisen, joka tästä lapsesta on kasvava.

 

ensimmäinen versio kirjoitettu keväällä 2002, nyt ihan vähän uudistettu