Totesin perjantaina ylen tyytyväisenä, että hyvinpä olen lapseni kasvattanut. Silitin pyykkiä ja pistin tahtia antamaan Semmareiden Filminauhaa. Pikkusisko uilutti mukana ja jäljitteli koreografioita.
Myöhemmin, kun isot tulivat kotiin, piti tietysti katsella ja kuunnella vakisuosikit: Hölmöläisjuna, Oparin aarteet, Lintubongari, Kukkakauppias ja "haadi-haadio" (Ylämailla). Itse äänestin väliin vielä Keskinkertaisen ja loppuun Suomen kovimman rokkibiisin Pienet linnut. (ei jäänyt puuttumaan tästä setistä kuin Oboe ja maito, niin elämys olisi ollut täydellisyyttä hipova)
Huonompaakin kuunneltavaa voisi lapsille valita, luulisin.

Vaan mikä kumma pistää aikuisen naisen näin fanittamaan? Selvisin muinoin ehjin nahoin Dinkohysteeriasta, en sortunut mihinkään muuhunkaan bändiin ja kuljin selkeästi omia polkuja musiikkivalinnoissani - ja nyt, kypsässä, vastuullisessa aikuisuudessa olen sitten hurahtanut. No, okei: en tökötä sytkärin kanssa eturivissä kiljumassa ja fanitan lähinnä bassoja, mutta silti.

Tykkään Semmarihuumorista: tavoitan toisinaan jotain musiikillisia pilapaloja, jotka kolahtavat. Vaikka ymmärränkin musiikista noin yleisesti saman verran kuin possu punahilkasta.
Tykkään Semmareiden verbaalihuumorista. Lintubongari nyt esimerkiksi, tai Oboe ja maito, tai... no, onhan noita. Osuu ja uppoaa.
Tykkään Semmarilyriikasta ylipäätään: joistain biiseistä löytyy kertakaikkisen kekseliäitä alku-, loppu- ja sisäsointuja, jotka jysähtävät sisäiseen lingvistiini. Ja tykkään kyllä niistä vakavammistakin lyriikoista.
Tykkään etsiä sitä jujua - tiedätkö itse, montako kaakaota löytyy Oboesta ja maidosta (vaikka siitä Martinussalin liveversiosta, levyllä taitaa olla vähemmän)?
Tykkään lavashowsta - vaikka olenkin suhteellisen tuore keikoilla kävijä.

Se vaan on niin hyvä.

Arvaas, onko lippu seuraavalle keikalle jo hankittuna?