ja mikä yllätys: kahvipaussilla taas kerran! Melkein samaa kuin eilen: mukaan-kahvi (tässä puljussa ei näköjään enää kahvitella!), persikkapurkikka, porkkanasämpylä, omppupiirakka. Aikani hipelöityäni otin leipomosta mukaan myös pussillisen paremmat päivänsä nähneitä viinereitä - saadaan jotain jälkiruokaa kotiin. Ja muksuille kiva yllätys.

Isosiskon hartaasti odottama tanssi, "baletti", alkaa tänään. Toivottavasti se vastaa pikkukimulin odotuksia.
Ja huomenna Isoveljen.
Itse ilmoitin tänään vähän haikeasti, että en lähde kilvoittelemaan paikasta eräässä luottamustehtävässä. Jos pääsisin siihen, haluaisin tehdä sen kunnolla, olla luottamuksen arvoinen. Mutta haluan tehdä myös tämän kunnolla - olla perheeni luottamuksen arvoinen.

Piällysmiähen kanssa päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päivystyksistä tämän kuun loppuun asti. Sitten on edessä muutto uusiin toimitiloihin ja mahdollisuus systeemin uudistamiseen. Yritän kovasti keplotella irti iltapäivystyksistä. Jos täällä ei kuitenkaan iltaisin käy ketään, on ajan ja energian hukkaa päivystellä. Lupasin, että olen neljänä päivänä viikossa paikalla. Sillä niinhän minä olen.

Tyttöjen päiväkotiin oli lomituskierrokselta palannut tuttu lastenhoitaja. Nämä uudet ovat olleet napakoita ja päteviä ja erittäin suuresti luottamusta herättäviä - ja olen koko ajan ollut hyvin positiivisissa tunnelmissa - mutta onpa ihanaa saada takaisin tuttu täti! Toinen tuttu täti on eskareiden kanssa, eli käytännössä lapset ja me aikuiset olemme joutuneet tutustumaan kokonaan uuteen miehitykseen.
Käytiin läpi tyttöjen asiat pikaisesti, Isoveljen kuulumiset koulussa - ja päiväkotitäti kertoi omasta kesästään, läpikäymästään leikkauksesta ja sen tuomasta surusta. Olin hämmentynyt - liikuttunutkin - tästä luottamuksesta. Ei näitä kaikille jaeta.
Ja olin myös keväällä arvailuissani oikeassa - aavistelin jotakin tämäntapaista.

Isoveljen luokalla oli eilen vanhempainilta. Jalkapallojoukkueella on näköjään aktiiviset vanhemmat: täysedustuksella läsnä myös tässä tilaisuudessa (pojat tietysti kentällä...)
Sain kaipaamiani tietoja ja muutenkin oli mukava tutustua opettajaan. Pojalta kun ei tietoa heru kuin lypsämällä, ja silloinkin nihkeästi. Se, mitä olin aavistellut (olenpas ollut aavistelevainen viime aikoina!), osoittautui todeksi. Koulun suuresti markkinoima eriytetyn opetuksen mahdollisuus on paljon suuria sanoja ja hyvin pieniä käytäntöjä. Minusta se voisi tarkoittaa sitä, että luokassa on jatkuvasti läsnä avustaja tai erityisopettaja - ja kahden aikuisen yhteisponnistuksin lapset voivat opiskella omassa tahdissaan: hitaammat omassaan ja nopeat omassaan. Luokassa voisi olla pieniä pulpettiryhmiä, joissa jokaisessa olisi vähän samantasoisia lapsia tekemässä yhdessä tehtäviä. Ope ja avustaja sukkuloisivat ryhmien välillä kannustamassa ja tukemassa. Ja iso osa opetusta olisi ryhmäopetusta, ei luokkaopetusta.
Käytännössä ope on lasten kanssa enimmäkseen keskenään. Eriyttäminen tarkoittaa tukiopetusta, sitä että hitaammat poimitaan pois opiskelemaan eri aikoina ja maahanmuuttajalapsille tarjotaan muiden koulutuntien ulkopuolella oman kielen ja uskonnon opetusta. Tärkeää toki tämäkin, mutta ei vastaa sitä ihannekuvaa, jota koulun esittelyssä tarjottiin.
Opettaja on joka tapauksessa mukava, äidillisen ja samalla riittävän napakan tuntuinen. Tunteisiin ja empatiakykyyn kiinnitetään huomiota, kiusaamiseen puututaan.
Ratsasin samalla Isoveljen pulpetin: kynä, puuvärit, vahaliidut - siististi pakkauksissaan. Kirjat ja vihkot vähän hujanhajan, mutta kuitenkin jonkinlaisissa kasoissa. Kolme (3!) pulpettikirjaa tylsien hetkien varalta. Isoveljen alkuperäisen raportoinnin mukaan hänellä oli pulpettikirjana Aku Ankka - todellisuudessa pulpettikirjoina oli Parvelan Ella ja kiristäjä, joku avaruusaiheinen suomalainen poikakirja sekä huolellisesti oikealta sivulta avattuna Kolme etsivää! En ole koskaan uskaltanut lukea niitä edes itselleni - joko nyt olisi korkea aika?
Kirjaa oli luettu muutaman luvun verran ja kun kotona vähän tentin, mitä kirjassa oli tapahtunut, poika pystyi antamaan jonkinlaista selitystä. En ole koskaan kunnolla yrittänyt saada selville, millainen on hänen ymmärtävän lukemisensa taso, mutta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti siinä määrin tyydyttävä, että lukeminen on hänelle nautinnollista. Viime aikoina olen nimittäin kuullut resitaaleja Tiede-lehden artikkeleista sekä tiivistelmiä tällaisista kirjoista. Telkkarin tekstitkin sujuvat jo: tarpeen vaatiessa lukee niitä siskoilleenkin. Lukemisen taso jostain syystä mietityttää minua - ei niinkään taitona ("meidän poikapas osaa jo") vaan pikemminkin miellyttävyytenä: onko se miellyttävää puuhaa, onko ymmärryksen taso niin suuri, että lukemisesta voi nauttia, niin suuri että siitä saa jotain itselleen? Tuntuu siltä, että tämän kesän aikana on tuo kypsyminen mekaanisesta ymmärtävään tapahtunut: yhä useammin poika rönöttää jossain kaikessa hiljaisuudessa ja lukee.

Eilen kotiintultua meillä oli tyttöjen kanssa ihana hetki. Jostain syystä Isosisko halusi kuunnella lasten virsiä. Laitoimme levyn soimaan, etsimme kaikkein parhaat tutut virret ja lauloimme yhdessä ihan sydämen pohjasta. Otin kummankin typykän kainaloon ja hoilotimme "siii-u-naa koko maaa-il-maa", mitä nyt minä välillä nieleskelin ankarasti.

Kesken kirjoittamisen tuli herrakerholainen tänne käyttämään ruokatunnin loppuminuutit...tulipa taas turistuakin.

Muista: sähköpostiviesti K:lle, trikoot, pipo, margariini, vispipuuro!