täällä taas, vähän kurkkukipuisena ja laajalti lääkittynä, kökötän verstaksellani. Päättelin aamulla, että huolimatta kuumeen puuttumisesta ja kohentumaanpäin olevasta olotilasta, kannattaa nielaista burana.
Viime vuosina, aina vain hanakammin, ovat kaikenlaiset nuhat, flunssat ja muut virukset aiheuttaneet selkä- ja nivelsärkyä. Ennen se oli aina kuumeen merkki. Nykyään vain sen, että joku tauti jyllertää. Ja on kuulkaa vaikeata istua paikoillaan, kun tuntuu siltä, että joku liikuttelisi selkäytimen sisällä punahehkuista rautalankaa ylös ja alas.
Mutta mitäpä niistä.

Tänään olen onnistunut nysväämään kaikenlaista pientä ja kompuutterikin on aavistuksen yhteistyöhaluisempi. Kuvia en kyllä vieläkään teksteihini saa, mutta tallentaminen ja muut perustoiminnot sentään onnistuvat. Kunhan vain maltan odotella. Outo vika.

Pitäisi tarttua luuriin: varata tarhaantutustumisaikaa tytöille ja neuvolakontrollia Pikkusiskolle. Ihan kuin unohtamalla nämä asiat lakkaisivat olemasta.
En millään jaksaisi aloittaa tarhaantsemppaamista.
Tuskin uskallan edes ajatella miten hankalaa se tulee olemaan. HraHakkaraisen työvuorot näyttävät tällä hetkellä kovasti siltä, että minä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni olen päävastuussa tyttöjen tarhaanviennistä. Ja pelottaa - suoraan sanottuna - jo valmiiksi, millaisia itkuhuutokauhukohtauksia tuo isompi saa. Hänen ilonsa on valtaisaa, mukaansatempaavaa, ja hänen surunsa...on suurta sekin.
Ei ole kovinkaan helppoa pitää suutaan kiinni: kun koko sielustaan tekisi mieli äyskäistä "ole nyt jo iso tyttö!" Työaamuina, kun toinen jalka on jo kiinni kiireessä ja ajatukset muualla, se on kovinkovin vaikeata. Kunpa noina aamunhetkinä osaisin edes hetkiseksi luopua koohottamisesta ja olla pienen hetken ihan aidosti läsnä.
Se on liian usein ongelmani: ajatukseni liitelevät tuhansien kilometrien päässä. Jossain aivan muualla.

Niin kuin nytkin. En oikein keskity mihinkään.