verstaalla, ja omppua suussa. Siis kaffepaussilla.
Kävin aamulla kevätkeskustelemassa päiväkodissa Pikkusiskon asioista.
Typykkä on - itsestään selvästi - fiksu ja filmaattinen kaikin puolin, ja hänet siirretään ilolla tukevaksi lapseksi pienennettyyn ryhmään.
On jotenkin hämmentävää, miten tarkkaan tässä päiväkodissa lapsia seurataan: monista eri osa-alueista oli tädillä kommenttia ja havaintoja. Pikkusisko sai erityiskehuja verbaalisista taidoistaan ja huumorintajustaan sekä musiikillisuudesta. (En sano musikaalisuudesta, koska se viittaa taitoihin. Mielestäni musiikillisuus on musiikista nauttimista kokonaisvaltaisesti) Vähän on neidissä vilpertin vikaa: pelleilyä ja höpsöttelyä tulee erilaisissa tilanteissa, mutta ei ilmeisesti häiritsevissä määrin. Luulen kyllä että joku toinen opettaja näkisi asiat toisessa valossa: Pikkusiskon oma ope on lähestulkoon epäsuomalaisen yltiöpositiivinen ja näkee luovuuden jyllertäviä voimia ja huumoria siinä missä joku toinen tuskastuneena jo toteaisi että lapsi on enää diagnoosia vailla. Muiden vanhempien kokemuksesta tiedän, että tämän open kyky nähdä lapsen maailma tällaisessa valossa saattaa pelastaa ja korjatakin lapsen suhteen syntyneitä epäilyksiä ja antaa voimia lapsen luovien kykyjen tukemiseen. (paha vain, että kyllä muut opet sitten myöhemmin tehokkaasti pyrkivät tasapäistämään...!)
Vaikka itseänikin hiukan hämmentää se, kuinka iihanaaa! kaikki Pikkusiskossa tämän open mielestä on, (totta puhuen hiukan ihmettelen, miten joku voikin koko ajan olla niin positiivinen!), näen myös tuloksia. Lapsiryhmä on hyvin hiljainen ja rauhallinen, Pikkusisko on oppinut tusinoittain uusia lauluja ja taitoja, on saanut piirtää paperikaupalla rappusia (kesto-suosikkiaihe!), on saanut tuoda omia lempilevyjään päiväkotiin ja niitä on aina kuunneltu yhdessä ja niiden tahdissa on laulettu, leikeille ja ystävyydelle on tilaa...voiko edes enempää toivoa?
Vaikka päiväkodissa ja tässä ryhmässäkin on virallinen lelupäivä, on oma lelu voinut olla mukana vaikka joka päivä. Pikkuhiljaa pitkin vuotta lelut on jätetty hyllyyn. Ja nyt - viime viikkoina - Pikkusisko ei ole ottanut edes unikaveria enää mukaan. Hänelle on annettu tilaa kasvaa omassa tahdissaan.

Huomenna kevätkeskustelen Isosiskon asioista.

Isoveli lähti tänään pyöräillen koulun jalkapallotapahtumaan. Kotoa piti antaa lupalappu: "lapseni saa /ei saa (tarpeeton yliviivataan) osallistua pyöräretkeen." Isoveljellä oli motivaatio-ongelma, joten jouduin kirjoittamaan lappuun: "saa muttei halua".
Kun päivä oli käsillä, lähti heppulainen ihan mielellään, iso paketti eväitä repussaan pyöräilemään.
Tyttöjen mielestä oli luonnollisesti aivan tavattoman epäreilua, etteivät he saaneet pyöräillä päiväkotiin. Kertakaikkinen vääryys. He kuulemma hakevat pyörät salaa ja pyöräilevät sitten.

Pikkusiskon oma opekin totesi, että naperot ovat tavattoman tiivis kolmikko, Pikkusisko kertoo sisaruksistaan paljon ja tyytyväiseen, ihailevaan sävyyn. Varsinkin veljestä on opettaja kuullut paljon.

*

Milläs vielä leuhkisin - paitsi suunnattoman fiksujen lasteni suunnattoman upeilla saavutuksilla?
Onnistuin tekemään koululle aloitteen, jonka mukaan koulun kevätjuhlaa siirrettiin alkamaan puolta tuntia myöhemmin. Päiväkodin ja koulun kevätjuhlat osuivat päällekkäin. Aktiivisena vanhempana otin yhteyttä rehtoriin ja pyysin juhlan siirtoa. Yksistään Isoveljen luokalla on ainakin viisi perhettä, jotka varmasti haluavat olla paikalla molemmissa, ja saman verran samassa tilanteessa olevia perheitä taitaa olla Isosiskon eskariryhmässäkin, monista muista puhumattakaan.
Koulu suostui siirtämään juhlaa puolella tunnilla, joten ehdin täpärästi nyyhkimään läpi Suvivirren kahteen kertaan samana päivänä.
Voi sitä onnea - vaan kestääkö mielenterveys sellaista määrää ylpeän äidin liikuttuneisuutta, sit' en tiedä.