<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Nyt pitäis viedä jo", sanoo hoitaja, joka oli pienen hetken näyttänyt minulle tummanvihreään leikkausliinaan kiedottua vauvaa. Ne muutamat sekunnit itkevän vauvan kanssa ovat kaikki, mitä minulla hänestä on seuraavan vuorokauden ajan, ne ja valokuva.

 

Tunnelma leikkaussalissa vapautuu, minua onnitellaan. Leikkaava lääkäri varmistaa vielä, kumpi tuli: tyttö (onneksi, sanovat kaikki, tytöt ovat sitkeämpiä). Maalaisjärkeni vakuuttaa, että pienen asiat ovat edes jotenkin tolallaan: hän itki syntyessään. En muista, kuulinko lapsen painon jo silloin vaiko vasta myöhemmin: 870 grammaa. Vähän, paljon vähemmän kuin oli arvioitu, ihan liian vähän.

 

Seuraavien tuntien aikana saatoin takertua niihin muutamaan sekuntiin, jotka pelostani huolimatta aistin niin voimakkaasti. Vauva oli pieni. Pieni tyttö. Ruskea, kuiva, muumiomainen, syntymätön ja vanha yhtä aikaa. Hänen itkunsa oli pientä ja päättäväistä, ei mitään luovuttajan itkua.

Miten voikaan koko ihmisen elämä tulla todeksi tässä lapsessa – pelottavalla tavalla hänestä voi aistia sen, miltä hän näyttää satavuotiaana kuivettuneena mummona, ja samaan aikaan hän on syntymätön.

 

Jo heräämöön sain kuvan pienestäni – myöhemmin kuulin,että omahoitaja Heli oli sen ottanut. Aarteeni, tämän tästä sivelen silmilläni pienen kasvoja, etsin tuttuja piirteitä.

 

Halusin ja yhtä aikaa pelkäsin ensimmäistä kohtaamistamme. Keskolassa olin sentään ehtinyt käydä, tutustumassa, silloin kun lapsen syntymä alkoi olla vääjäämätön tosiasia.

 

Istun pieneni keskoskaapin vieressä: hän on kauneinta mitä olen ikinä nähnyt. Kauniimpi kuin esikoispoikani, joka katseli ikiviisailla silmillään minua ja jaksoi heti kannatella päätään. Kauniimpi kuin pitkä kukkaisprinsessani, jolle annoin kauneimman tietämäni nimen.

 

Maailmani on äkkiä täynnä uusia outoja sanoja, kärsivällisesti hoitajat selittävät yhtä uudestaan. Tämä tässä on nenämahaletku, sinne menee millilitra maitoa, kahdeksan kertaa päivässä, tämä taas syväkanyyli, sitä kautta pieni saa ravintoliuosta. Monitorin ylimmäinen, sininen käyrä on sydämen syke. Keltainen käyrä on saturaatio, sen pitää olla yli 90, lila on hengitysfrekvenssi, eikä sillä ole niin väliä. CPAPin säätö on noin 30%, se tarkoittaa että tyttö selviää huoneilman hapella ja se on hyvä asia, hän pärjää myös hetkittäin ilman apuja. Opin mitä tarkoittaa "laskettelu"; mitä "roikottaminen" – pian näen yhdellä silmäyksellä missä kunnossa pieneni nyt on. Monitorin hälytin alkaa soittaa, käyrät laskevat. Hoitaja Sanna sanoo rauhallisesti: "Tee mulle palvelus, pistä kätes sinne ja tönäse häntä vähän" – vasta jälkeenpäin tajuan, että tyttöni unohtaa välillä hengittää.

Vuorokauden iässä vauva joutuu hengityskoneeseen, ja vasta silloin näen hänet kunnolla: hän on niin tuttu. Tuttu ja rakas.

 

Uskallan varoen koskea. En haluaisi häiritä häntä, joka vielä kuuluisi kasvamaan sydämeni alle. Hän näyttää syntymättömältä. Hän on pelkkää luuta ja nahkaa, ruskea, ei pakaroita, reidet hätinä sormeni paksuiset. Vatsanahan läpi kuultavat suolen mutkat, sormet ovat läpinäkyvät, eikä korvissa ole rustoa, ne ovat vielä pitkin päätä. Hänen ihonsa on kuin keijukaisella, niin sileä, pehmeä ja ohut, että tuntuu siltä kuin kosketus voisi aiheuttaa hänelle mustelmia. Pitelen varoen kättäni vauvani pään lähellä, pää on mandariinin kokoinen, CPAP-myssyn peittämä, eikä vauva kavahda kosketustani, häneen ei satu.

 

Etukäteen pelkäsin, miltä tuntuu jättää lapsensa vieraisiin käsiin. Enää en pelkää, sillä näen, että se on lapseni ainoa mahdollisuus. Jos haluan hänet kotiini, kainalooni, on minun päästettävä irti. Silti on elämäni vaikein päivä se, kun itse lähden kotiin sairaalasta ja pieneni jää sinne kasvamaan.

 

 

 

raakile pidempään tarinaan, tässä osoitteessa tekstinäytteenä