olin suunnitellut viikonloppuuni kaikenlaista vaatekomeron siivoamista sivuavaa. Saahan sitä suunnitella, toki.
Parasta koko viikonlopussa oli, kun herraHakkarainen lähti tyttöjen kanssa isovanhempia moikkaamaan ja minä jäin Isoveljen kanssa kotiin. Ensin pelasimme kaksi kierrosta muistipeliä (Isoveli voitti molemmat. Minä join kahvia samalla), sitten siistimme Isoveljen hiukset ja hän meni kylpyyn. Sillä aikaa minä imuroin. Sitten kasasimme yhdessä elfa-hyllykköä Pikkusiskon vaatteita varten ja lajittelimme vaatteet. Olin jo toimeliaana hyökkäämässä kenkien ja vaatekaapin kimppuun, kun Isoveli sanoi: "nyt me ollaan tehty niin paljon, että nyt täytyy lököillä sohvassa". Ja sen teimme. Lököilimme kainaloikkain sohvassa ja katsoimme ohjelmaa studiopuusepästä ja sen jälkeen kongolaisista pygmeistä.
Ihan parasta.
Illalla luin lapsille kaksi lukua Nalle Puhia ("Kuinka pelataan Puhpalikkaa ja Ihaa tulee mukaan" ja "Kuinka Tikrun pomppimisesta tehdään loppu") Isoveli on ihastunut Ihaan synkistelyihin. Isosisko istui isolla tyynyllä ja teki siitä syöksyjä pitkin sänkyä. Jaksan ihastella sitä, kuinka nallepuh-huumori uppoaa. Se ei ole mitään helppoa huumoria.
Isoveli nauraa aina Nalle Puh rakentaa talon -ekassa luvussa kun Puh opettaa Nasulle uutta lauluaan. Nalle Puh laulaa "nyt lunta sataa pimpelipom" ja Nasu kysyy "pimpelimitä?".

Pikkusisko heitti tuttinsa oravavauvoille parvekkeelle ja itki katkeria suuria kyyneleitä pitkälle yöhön. Olisin perääntynyt ja hakenut tutit pois, ellei herraHakkarainen olisi ollut niin päättäväinen. Tutti on ollut niin rakas lohtu Pikkusiskolle, suurinta nautintoa mitä maailmassa on.
Hän on jo yli kaksivuotias. Osaa käydä itse potalla.
Miksi olen niin jääräpäisesti tunkemassa häntä ison tytön raameihin?

Näen jo, että elämä on helpottumassa. Isoveli täyttää kohta seitsemän, Isosisko viisi. Pikkusisko on pääsääntöisesti kuiva, ja jo elämäntavoissaan joustava. Nautin siitä tietoisuudesta, että pelkän rankan perushoivan vaihe alkaa olla elämässämme takana. Meillä on kolme leikki-ikäistä (vähän vanhempaankin) lasta, joiden kanssa voi olla, joiden seurasta voi nauttia, ja jotka toisaalta osaavat olla itsekseenkin.
Vauva-aika on omansalaista. En ole kertaakaan niin kovin suuresti nauttinut siitä. Kyllä;  vauvat tuoksuvat ihanilta ja näyttävät ihanilta, mutta vauvan riippuvuus perushoivasta on rasittavaa. Väsyttävää. hyvin harvoin todella palkitsevaa. Kun lapsi alkaa olla vuoden nurkilla, suhde muuttuu vastavuoroisemmaksi ja lapsi vaateissaan joustavammaksi. Siitä alkaa hyvä vaihe.
Kaksivuotias Pikkusisko on aivan ihanimmillaan. Hänessä on niin paljon vauvaa, että hän vielä tyydyttää äidillistä hoivaamisen tarvettani, mutta hän on jo kuitenkin niin paljon ihminen, että voimme kommunikoida keskenämme, touhuta asioita yhdessä, kokea yhdessä. Eläminen ei ole enää yksin minun vastuullani, voimme elää yhdessä.
Olen jo pitkään odottanut, milloin alkaa elämä, sellainen lapsiperhe-elämä. Ja tunnen hyvin voimakkaasti, että se on taas alkanut, joskus viime syksynä. Tiedän, että nämä päivät ovat niitä, joihin myöhemmin muistissani palaan.
Aika tätä ennen on ollut voimakkaiden muutosten aikaa: lasten syntymät yksi kerrallaan, perheeksi muotoutuminen ja kasvaminen. Aika tätä ennen on ollut kasvun aikaa. Se on ollut pinnistelevää aikaa: pukemista, syöttämistä, vaipanvaihtoa, se on ollut selviytymistä päivästä toiseen. Nyt, jostain viime syksyltä, olen voinut elää. Elämä kulkee nyt tutusti, täydesti. Olemme oppineet tanssin askeleet, nyt musiikki saa kuljettaa.
Onko tämä itsekästä?