eikö olekin merkillistä, miten ihmisen mieli muuttuu ja elää? Joskus silloin e.l. (ennen lapsia) meillä oli haamuihmepoika konsta. Konsta oli sankari kaikessa mihin ryhtyi, taitava, älykäs ja jokaisen äidin tuleva toivevävy.
Tietysti sitä nytkin näkee lapsensa fiksumpina ja kauniimpina kuin muu ympäristö, mutta on kuitenkin ja kaikesta huolimatta melkoisen tyytyväinen lapsen edesottamuksiin ja saavutuksiin.
Onhan toki mukava leikitellä ajatuksella kahdeksan ällän ylioppilaista, maailmankuuluista urheilija-kirjailija-taiteilijoista, mutta noin keskimäärin on täydellisen ylpeä lastensa kiikkeristä hiekkakakuista, kyvystä pukea kengät toistuvasti vääriin jalkoihin ja käsittämättömästä taidosta kuluttaa piirrustuspaperia töhertelemällä vinoviivoja paperin poikki. (on se taidetta, ihan varmasti on!)
Ja mitä ulkonäköön tulee...no, lukuunottamatta niitä enonkumminkaimalta perittyjä persoonallisia korvia ja isomummun nenää, omat lapset ovat kaunottaria. (Korvat saa onneksi aika helposti teipattua pitkien hiusten alle peittoon). Kumma ettei meitä vielä ole suoraan kadulta bongattu muotikuvauksiin!
Lienee joku evoluution vaatima oikku se, että pitää lapsiaan fiksuimpina ja kauneimpina maailmassa. Ja itseään kaikken omituisimpana. Miten voikin näin omituisesta äidistä tulla noin loisteliaita lapsia! Olen melko varma kuitenkin siitä, ettei niitä ole vaihdettu sairaalassa (paitsi yksi, mutta silläkin on kyllä isänsä tavaramerkki näkyvissä)
Ylemmyydentuntoakin tämä evoluution oikku kasvattaa. On se kumma juttu, ettei naapuri huomaa, miten toivottoman epäsuhtaista, epäkohteliasta, ja suorastaan epämääräistä hänen jälkikasvunsa on. Ei meidän lapset vaan (paitsi keskiviikkoisin ja silloin kun luulevat ettei kukaan näe).
Ihmeellinen asia tämä vanhemmuus.
Kunpa oppisi sen, ettei eläisi lastensa saavutusten /saavuttamattomuuksien kautta. Hyviähän ne ovat, ihan tuollaisinaan.

**

Ennakoin hiljaista työpäivää: otin muka mukaani musiikkia kuunneltavaksi. Ja pöh: pelkät levynkuoret tulivat mukaan. Lätty on kotona masiinassa.

Huomasin myös, että kärsin vakavasta laskihäiriöstä. Olen tulisilla hiilillä odotellut tuoreimpia labrakuulumisia - viikkoa liian aikaisin. Miten se aika tässä kohden näin mataakin! Epäilen vääristymää aika-avaruudessa, erityisesti se tuntuu vaikuttavan täällä työmaalla.

**

edit myöhemmin
Voi rähnöjen rähnä ja voi räkä! Ja sama vielä uudestaan (+ kaikki vapaavalintaiset rumat sanat!)
Tyttöjen päiväkotiin ei tule eskariryhmää. Vaihtoehdot:
1. molemmat siirtyvät toiseen päiväkotiin, eri ryhmiin.
2. Isosisko siirtyy toiseen päiväkotiin, Pikkusisko jää nykyiseen. Hoitajat vaihtuvat kuitenkin. Ja lapset. Ei mitään takeita, että ryhmä jatkuu tulevaisuudessa.
3. ???
Voi rähnöjen rähnä ja voi räkä. Ei mitään tietoa, tuleeko tytöille kavereita mukaan. Tutut tädit menevät muualle.
Pienestä - joskin vanhasta - yksiköstä suureen ja levottomaan. Vaikka tyttöjen ryhmä on isoilta osin ollut erityistarpeisten lasten ryhmä...tuntuu suunnattoman pahalta. He ovat saaneet olla samassa paikassa, yhdessä. Isosiskolla kolme kautta takana, paikassa ollut hyvät tädit - jotka siis eivät todennäköisesti kuitenkaan jatka.
Miksi tunnen oloni turvattomaksi - ja epäilen heti uutta paikkaa "huonoksi"?
Hermot piukassa muutenkin.
ISO RUMASANA!