Kaikki päivissäni kiertyi seitsemänteen kerrokseen, lapseni luo, epäsuoraan tai suorasti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ponnistelin uusien asioiden ymmärtämisen äärirajoilla. Kaikella mitä ylhäältä sanottiin oli merkitystä, koodisanoja, joiden todellinen sisältö konkretisoitui silmieni edessä, mutta, jotka sanoina olivat vielä valtaamatonta maata. Meni aikansa, ennen kuin todella ymmärsin, mistä puhuttiin, kun puhuttiin lapseni asioista. Nämä vieraat sanat lausuttiin painokkaasti, suurin alkukirjaimin. Jos niitä käytteli toinen vanhempi, niihin liittyi huolestuneisuutta tai ylpeyttä, tilanteesta riippuen. Lääkkeiden ja toimenpiteiden nimet, diagnoosit: Ductus. Apnea. Theofylliini. SGA. Tärkein kaikista: Hoito. "Oletko täällä vielä puoli kahden Hoidolla?" "Tänään Hoidolla vauva oli..." Vaipanvaihto, asennon tarkistus, lämmönmittaus, ruuanvalutus – Hoito. Se pieni hetki, jolloin minulla oli lupa koskea, helliä, tutustua.

 

Alussa, kun en vielä saanut häntä syliini, odotin Hoitoja kiihkeästi. Ne olivat ainoa todellinen kontaktini häneen. En minä osannut hyristä kaapille, en jutella seinille. Minä istuin ja katselin. Ehkä lueskelin. Enimmäkseen vain istuin ja katselin, odotin Hoitoa. Ja aina se oli ohi ihan liian nopeasti. Onhan minulla ennestään kaksi lasta: ei vaipanvaihtoon, pyllyn putsaukseen ja lämmönmittaukseen ja antureiden paikan muuttamiseen niin rajattomasti saa aikaa kulumaan, varsinkaan kun sen yrittää tehdä tehokkaasti, lasta häiritsemättä. En osannut häntä hyväillä, minulle oli sanottu, että pieni silittely tuntuu näistä lapsista miltei pahalta. Katselin pientäni, joka yleensä heräsi Hoidoille. Hän oppi nopeasti, mitä tapahtuu, että lopulta masu tulee täyteen ja voi taas jatkaa uneksuntaa. Katseli sumuisesti ympärilleen, sillä tavoin, että en koskaan voinut olla varma, mitä hän näki tai oli näkemättä. Ilmeisesti jotain hahmoja kuitenkin, kyllä hän katsettaan yritti kohdistaa. Hän oppi nopeasti senkin, että myssyn pukeminen merkitsi CPAPia, ja sitä vastaan hän usein taisteli, jopa väsyneenäkin aluksi. Toisaalta, siihen hän aivan varmasti nukahti. Usein heti kun Hoito oli ohi. Joskus hän jaksoi seurustellakin, pitkät tovit.

 

Sydän ei niinkään muista, sormet muistavat. Miten pieneltä ja hennoilta jalat tuntuivat, kun niistä nosti vaippaa vaihtaessa ja lämpöä mitatessa. Millaiselta hänen ihonsa tuntui. Miten vanulapuilla putsasin pientä peppua lapsenpihkasta. Sormissa on se tunto kun salavarkain piti hipaista pikkuisia varpaita tai sormia, ihan uteliaisuuttaan. Silmille on takertunut kuva siitä kuinka joku kerran nosti hänet kämmenelleen jotain tarkemmin katsoakseen. Miten se näytti samanlaiselta kuin joku olisi nostanut kissanpennun laatikosta.

 

Sitä hämmästelin kuinka paljon hän liikkui. Ja sitä kuinka tarkoituksenmukaisia nuo liikkeet olivat. Harvoin aivan tahattomia. Vastasyntynyt muistuttaa joskus pelkkää refleksikimppua, jonka koko liikehdintä on yritystä saada aikaiseksi jotakin tarkoituksellista. Olin olettanut ettei syntymätön vielä osaisi mitenkään ohjautua. Joskus meni peukalo suuhun. Jalat venyttelivät, CPAPista piti kiemurrella karkuun. Kasvoja voi hyväillä. Myöhemmin suosikiksi tuli lepuuttaa sormiaan poskelle teipatussa nenämahaletkussa ja samalla hellästi hipeltää kasvoja. Kaikissa liikkeissä oli selvästi tavoitetta ja tahtoa, päämäärää.

 

Olematon hän kuitenkin oli. Ei läsnä edes sellaisella tavalla kuin vastasyntynyt, vaan omassa maailmassaan.

 

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina kaikki oli koko ajan outoa, mutta hiljalleen tavat ja sanat tulivat tutuiksi, kunnes luin lapseni tilaa kavakkeista ja monitorilta sujuvasti. Numerot, kirjaimet ja käyrät asettuivat maailmaani itsestäänselvinä, eivät enää jonain, joiden vuoksi pitäisi ponnistella, vaan mittareiksi, jotka kertoivat kaiken olennaisen.

Silti jotain jää puuttumaan: väsymyksen ja riemunsekainen onnentunne synnytyksen jäljiltä, kun vauvantuoksuinen hamuaa lämpöisenä kainalossa. Puuttuu tunne yhden vaiheen loppuunsaattamisesta, uuden aloittamisesta. Se hämmentynyt hiljaisuus, joka laskeutuu synntyssaliin kun kaikki on vihdoin ohi ja kuitenkin vasta alussa. Miten sormet hiljaa sivelevät vastatulleen piirteitä, eivätkä aivot vielä suostu ottamaan vastaan tietoa elämänikäisestä.

 

Syntymää seuraavan hormonihämmennys, jossa ajatukset ja vuorokauden ajat puuroutuvat toisiinsa ja keho tuntuu vieraalta, vajaalta ja liian keveältä, riuhtaistiin minulta pois ja yhdessä hetkessä oli terästäydyttävä ottamaan vastaan Tietoa. Oli keskityttävä kuuntelemaan, oppimaan, ymmärtämään. Jokainen lääkärin käyttämä sana oli punnittava: mikä oli sen merkitys tälle lapselle. Oli toinnuttava hetkessä siitä sokista, jonka lapsen ennenaikaisuus aiheutti, unohdettava verkkaiset päivät vastasyntyneen kanssa. Jollain tavalla menetin lapsivuodeajan. Tilalle tuli huoli, alituinen Jos.

 

Tuolloin, vauvan sairaala-aikana, en vielä tiennyt, että tämä lapsi syntyy minulle hitaasti, moneen kertaan. Yhä uudestaan. Hän syntyy, kun ensimmäisen kerran saan vaihtaa hänelle vaippaa. Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, kun hän harjoittelee ensimmäisen kerran sylissäni pullosta syömistä. Minulle hän syntyy vasta alkukevään hikisinä ja hiljaisina, varkain valostuvina öinä, kun hän vihdoin nukkuu kotona. Kääriydymme yhdessä kapalokankaaseen, masut vastakkain, niin että aamulla olemme molemmat punaposkisia ja kuumissamme, yöpaitani rinnuksilla kostea kuolapukla.