alkoi sataa kaatamalla. Aamu oli niin kaunis ja heleä ja nyt sataa vimmatusti.
Isoveli sai lahjoituksena koulupöydän itselleen - vaatii vähän kunnostamista: hiomista, maalia ja lakkaa, ja vot: meillä on koulupöytä. Vaikka olen käpälistäni kaikkea muuta kuin kätevä, uskon kyllä selviytyväni tästä koettelemuksesta - varsinkin kun itse tilasin sellaisen. Mikä lie strömsö-virus iskenyt minuunkin. Poika itse haluaa pöydänkanteen maalattavaksi aurinkokunnan - minä olin enempi ajatellut jotain yksi, korkeintaan kaksiväristä viritelmää. Saapa nähdä.

**

Tämä on taas näitä päiviä. Nivelissä juilii. Tai särisee. Sirisee. Kihelmöi. En oikein löydä oikeaa sanaa. Ranteissa on sellainen tunne kuin joku rassaisi niitä pumpulipuikolla sisältäkäsin, epämiellyttävä tietoisuus siitä, että minulla on ranteet. Eilen minulla oli myös rystyset, kyynärpäät ja bonuksena (uusi ilmiö!) olkapäät. Yleensä kaava on ollut rystyset-ranteet-nilkat. En tiedä, heiluttelisinko ja venyttelisin niitä, pitäisinkö paikoillaan ja hautoisinko kylmällä vaiko kuumalla. Mikään ei oikein tunnu hyvältä ajatukselta. Keräsin joku aika sitten lastenhuoneen lattialta parempaan talteen, juuri tällaisten päivien varalta, mainoshikirannekkeet. Eivät auttaneet.

**

Kävimme juhlistamassa tuttujen poiken syntymäpäiviä. Kuten aina lapsiryhmässä (onhan viisi lasta ryhmä?), ensimmäinen tunti menee jonkinlaisessa järjestäytymisessä: siihen liittyy yleensä joko arkailua (vieraampien lasten kanssa) tai meluisaa tappelunnujakkaa ja erilaisten omituisten kiistojen selvittämistä. Kahvittelun jälkeen me aikuiset uppouduimme katselemaan valokuvia, ja yhtäkkiä havahduin siihen, etten ollut kuullut lasten ääniä ainakaan...pitkään aikaan. Järjestäytyminen oli katkennut kahvihetkeen ja ryhmä oli muodostunut. Vauhtiviisikko istui toisen päivänsankarin sängyllä kirjat käsissään. Pikkusiskokin muikean tyytyväisenä: kyläpaikassa oli sellainen kerrossänky, jonka rappusiin hänenkin taitonsa riittivät.

**

Kunpa olisi hiekkapaperia! Menisin ja aloittaisin rassailut nyt heti.