hurraa ja hiphei! Iso työ saatu jonkinlaiseen päätökseen: kahdeksankymmenen sliden show valmis - harjoitteluaikaa jäi jäljelle vielä 1 päivä.
Harjoittelunohjaaja kävi hehkuttamassa niin, että posket punoittavat vieläkin.
**

Huomaan että asenteeni työmaailmaan on muuttunut isosti - vaikka tiesinkin että niin käy. On mukavaa osata. Eiväthän nämä äitivuodet ja työttömyysjaksot ole osaamistani mihinkään vieneet, mutta uskon itseltäni omaan osaamiseeni - ja se on perustuksia horjuuttava menetys.
Kun ohjaaja tuossa listasi mitä _kaikkea_ ja mitä vielä olisi voinut... en meinannut uskoa, että puhuttiin minusta. Vaikka kyllähän minä ihan itse ne kaikki jutut olen tehnyt. Eikö niitä muka osaisi kuka tahansa? Ettäkö minä vaatimattomine taitoineni olen oikeasti ollut tarpeen, lähes korvaamaton?
Lääkärin taidot ja tiedot ovat vain lääkäreille, sairaanhoitajien sairaanhoitajille - humanistin taidot ovat vapaata riistaa - vai eivätkö olekaan?