Onko tarpeen sanoakaan: mukaan-kahvi, purkikka, leipä - vähän aneemiset eväät tänään. Jos eilen oli produktiivinen, hengästyttävä ja hyvä päivä, on tänään sen väistämätön vastakohta. En muista että koskaan ennen olisi ollut tällaista päivää: ei yhtään työsähköpostia! Ja ne kuitenkin ovat päivittäisten nakutteluideni runko, ydin ja olemus. Eilen tein niin paljon akuutteja nakutteluita valmiiksi, että tänään on mennyt peukaloiden pyörittämiseksi. Kaivelin pari pidempää projektia esiin ja vilkuilin niitä hiukan ponnettomasti, lisäsin sanan sinne ja toisen tänne ja huokailin paljon. Kirjoitin muutaman rivin omaa juttua välipalana. Ja olen käynyt vartin välein tsekkaamassa sähköpostit  - onkohan linjassa joku vika?

Isoveli tuli omalta tanssitunniltaan (miten vaikealta tuntuukaan yhdistää nämä kaksi asiaa tässä lapsessa!) tyytyväisenä. Illalla näin esityksen: Isoveljen ja Isosiskon kärrynpyöriä ja käsilläseisontoja, Isosiskon laukkamisia eri tyyleillä, Isoveljen katu-uskottavia pyörähdyksiä. Kaikki lapset kävivät mujumassa vauvanammeessa, iltapalalla hulluteltiin niin, että oli pakko ottaa ankarampi sävy käyttöön.
Minulle päivän paras hetki oli kun kerrankin oli aikaa ja hyvää mieltä kaikilla, iltasadulle asti. Istuimme niin liki toisiamme kuin mahduimme ja luin kolme pitkää iltasatua: Pikkusiskolle Pasi-kanista kertovaa kirjaa vain vähän hypellen, Isosiskolle Kuningas Artturin ritareita Mauri Kunnaksen versiona ja Isoveljelle Päivi Romppaisen Ruuti-tätiä.
Lauloimme yhdessä unilaulut - ja Isosisko sanoi: "arvaa äiti mikä on parasta: kun kaikki yhtyy lauluun" Niin minustakin, pikkuiseni, niin minustakin. On ihanaa kun kaikki lapset laulavat ja äänet sointuvat yhteen vähän haparoivasti ja epäsointuisesti. Siitä tulee hyvä ja täysi ja kokonainen olo.
Laulaminen on ihanaa. En ole mikään kaksinen laulaja, mutta silti voisin laulaa vaikka kuinka. Yhdessä laulamisesta tulee voimakas yhteisyyden tunne.
Yhtenä kesäisenä päivänä Isosiskolla ei ollut mitään puuhaa, otin hänet syliini ja lauloin Leinon Ruislinnun laulu korvissani. Tai sen minkä itkultani pystyin. Se on Isosiskon laulu - vaikka hän ei tiedä sitä. Se on Isosiskon laulu vain minun mielessäni , se kertoo niistä tuntemuksista joita hänen vauva-aikanaan kävin läpi.
"[...]mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen
- niistä sydämeni laulun teen
[...]En mä enää aja virvatulta:
onpa kädessäni onnen kulta.
Pienentyy mun ympärelon piiri,
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri.
Edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie"

Isosiskolla on toinenkin laulu: UltraBran "aamuyöllä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia" - se tuli radiosta sinä aamuna kun hän syntyi. Olin koko yön kärvistellyt tasaiseen tahtiin tulevien supistusten kanssa ja aamuyöllä ne yhtäkkiä lakkasivat.
Isoveljen laulu on Junnu Vainion "Vanhoja poikia viiksekkäitä", koska se oli ainoa laulu, joka vauva-aikana rauhoitti hänet. Vietin yhden kokonaisen iltapäivän kanniskellen pientä poikaani ja laulaen kaikki osaamani lastenlaulut. Nestorin häät rauhoittivat pienen mielen. Parivuotiaana hän lauloi itse: "mentiin pois nosturin häitästä"
Pikkusiskon laulu on Semmareiden Ylämailla, sitä kuuntelin kun hän oli vastatullut sairaalasta kotiin, nukkui vaunukopassa olohuoneen pöydällä ja kaikki pelot olivat minun mielessäni vielä niin tuoreina:
"jos kohdallain päivä on viimeinen
lailla leijonan vaan
tahdon elää sen
kaunis on aamu ja aurinkoon
katse viimeinen kai.
Tiedä huomenna en nousemmeko taas
vai varjoihin jään,
veljieni viereenkö jään"