Haparoin jo eilisessä kirjoituksessani tuohon heräämisen ja uinumisen suuntaan. Kaikkina kolmena kertana ensimmäinen vuosi on ollut rankin. Jossain niillä nurkin kun vauva on ollut kahdeksan-kymmenen kuinen, olen alkanut havahtua jonkinlaisesta horroksesta ja ryhtynyt raapimaan itseäni kasaan: harrastuksia, tapaamisia, epä-äitimäistä itsekkyyttä - jos niin voi sanoa. Kun talossa sitten on ollut päälle yksivuotias, olen henkäissyt ja huokaissut, ja todennut, etten kadonnutkaan ihan kokonaan. Tällä kertaa tuo prosessi on ehkä kestänyt pidempään? Vuosi sitten Pikkusisko oli vielä kovasti omissa maailmoissaan. Hän ei kunnolla varannut jaloilleen, ja oli usein vetäytyneenä, kontaktia välttelevänä jossain perheemme rajamailla. Kesällä hän alkoi liikkua, loppukesästä tulivat ensimmäiset sanat ja matkiminen, puuskauksittain. Pitkin syksyä, päivä päivältä hän on ollut enemmän ja enemmän läsnä, osallistuvana, aktiivisena tekijänä. Syksyn alussa olin itse työtön ja toimeton, pitkin syksyä päädyin kursseilemaan, nyt työharjoittelemaan - olen enemmän ja enemmän aikuisten maailmassa - haluan kokea ja harrastaa, tehdä asioita. Miten vahvasti nämä kaksi kehityskulkua liittyvät toisiinsa? Sitä myötä kun huoleni Pikkusiskosta on hellittänyt, sitä myöten olen itse alkanut suuntautua ulospäin. Nyt pystyn jo tarkkailemaan omia tekemisiäni - näinkin analyyttisesti.

Mikä keskosvanhemmuudessa on niin rankkaa? Miksi jotkut pystyvät suhtautumaan siihen kevyemmin? Olenko hauraampi luonne? Pikkusiskon keskostaival oli onnekas: hänet otettiin ulos ennen kuin mitään vakavampia vaurioita ehti tulla. Häntä hoidettiin tehokkaasti ja hyvin, infektioihin ehdittiin puuttua ajoissa, hänellä ei ollut suuria takapakkeja eikä ylimääräisiä kuormittavia riskitekijöitä. Muistot sairaala-ajalta ovat niin valoisia kuin tuollaiset muistot nyt ylipäätään voivat olla.
Sittenkin - sittenkin olen joutunut irroittautumaan, päästämään irti lapsesta, johon en ole edes ehtinyt kiintyä. Olen joutunut jättämään hänet ennen kuin olen kunnolla tuntenut häntä, olen luovuttanut vanhemman vastuuni ja hänen oikeutensa omaan koskemattomuuteen.
Taas kerran nyt viikonloppuna: joku asia ei ollut aivan mieltä myöten ja Pikkusisko uhosi: "ukkumaan" - nukkumaan. Se on hänen vastalauseensa.
Vastakotiutuneena vauvana, pitkälle seuraavaan syksyyn, kun perhe-elämämme kävi pienelle hermostolle ylivoimaiseksi, hän vaati pääsyä omaan sänkyyn. Sylissä hän ei osannut ottaa lohdutusta vastaan. 
Hän yrittää nukahtaa kun labrassa kaivetaan suonta näkyviin.
Hän yritti hätinä vastasyntyneenä nukahtaa kun silmälääkäri tutki hänen silmänpohjiaan. Pikkuriikkiset luomet vedettiin erilleen luomenavaajalla ja hän käänsi silmänsä nurin ja nukkui.
Hän yritti nukahtaa kun hän oli vielä sairaalassa ja hyvin sairaana ja lääkärit tonkivat hänestä erilaisia näytteitä. Silmänsä sulkemalla hän oli pieni ja huomaamaton, itsensä ulkopuolella.
Ja vieläkin, kun häntä harmittaa, häntä myös nukuttaa.
Joka kerran se tuntuu yhtä pahalta.