tämä on taas kerran niitä kummallisia päiviä, jolloin elämä tuntuu ihan liian isolta ja kehittyneeltä omaan pieneen hallinta- ja käsityskykyyni nähden.
Olin hakenut eväät työmatkan varrelta ja laapustin tyytyväisenä (tai ainakin suurinpiirtein) kohti verstasta, kun omantunnon (tai jonkun sen kaverin) ääni kiljaisi: "töihin! ihan oikeasti! oletko muka niin aikuinen että käyt töissä!?" Vakuutin äänelle, että kyllä vain, ja vieläpä kohtalaisen säännöllisesti, pysyvästi ja suunnitelmallisesti. Ääni jatkoi sinnikkäästi: "ihanko totta? Oletko aivan varma? Ettei vaan olis unta? Vakituinen työ? Ja muka lapsiakin?"

Olo on siis absurdi, mutta äänestä johtuen myös poikkeuksellisen tunnollinen, ja olen tehnyt kaikenlaista olis-pitänyt-jo-aikaa-sitten -työtä. Sen johdosta olen myös äärettömän tyytyväinen itseeni.
Ääni tietysti väittää, että johtan noita tulikin tehtyä, ja nyt olis aika siirtyä hengailemaan ainejärjestön tiloihin vappua suunnittelemaan tai mennä piknikille lähipuistoon tai jotain muuta mitä nykypäivän opiskeleva ja villi ja vapaa nuoriso nyt ikinä puuhaakaan.

Luulen että ääni ilmestyy aina siinä vaiheessa, kun on eletty pidempi pätkä erityisen tiukkaa ja suunnitelmallista arkea tavallisen arkiarjen sijaan. Olen koko viikon säntäillyt ovesta ulos ja sisään tiu komentoja kielelläni ja kiiretuskan hiki ohimoillani, lapsia olen nähnyt vilaukselta ja hraHakkarainen on vain kangastus verkkokalvoillani.
Lienee aika tasata tahtia.
Katsoa ympärilleen. Nauttia.

*