...viikonloppuna siis juhlittiin: Isoveljen kummisedän häitä.

Ja kuten aina, häät ovat lämminhenkinen tapahtuma. Itsekin alkaa säkenöidä hyvää tuulta joka suuntaan.
Lapset nauttivat juhlasta täysin siemauksin: lapsille oli järjestetty omaa ohjelmaa - piirrettyjä ja karkkia, ja ainakin Isoveli viihtyi videoaparaatin vieressä kiitettävästi.
Pikkusisko puolestaan oli tanssilattian kiistaton kuningatar pogotessaan hörselöhameesaan koko neli-ja-puolivuotiaan sydämestään oikealle ja vasemmalle, varsin vakuuttavien käsiliikkeiden säestämänä. (mistä se sellaista on oppinut?) Minä katselin pientäni, joka elää niin suurella sydämellä - ja menin vähäksi aikaa vessaan itkemään. Ihan yhtäkkiä näin edessäni taas kuvan jostain liki viiden vuoden takaa: miten se sama pieni uneksui keskoskaapissaan, miten sen pieni rintakehä pomppoili sydämenlyöntien tahdissa, miten suolten reunat kuulsivat vatsanahan läpi.
Itkinkö siitä ilosta että kaikki on ohi ja niin hyvin, vai säälikö viiden vuoden takaista itseäni? En tiedä. 

Loppuillasta pääsin minäkin tanssilattialle.
Se vasta traumatisoivaa onkin: minun mielestäni kun tanssiminen on lähinnä aikuisten (lue: keski-ikäisten /omien vanhempieni) harrastus ja hupi. Vääjäämättä ajatuksissani kummittelevat lukuisat sukulaiseni jotka vakavina ja juhlallisina parkettien partaveitsinä veivaavat tangoa-humppaa-valssia-jenkkaa jonkin rautakitaralankabändin säestyksellä. Se vain ei ole minua varten.
Mutta niin tutusti solahtavat minun mutkani hraHakkaraisen kaarteisiin, käteni hänen käteensä.
siinä jos missä on niin ihmeen hyvä olla.

*

Illalla herrakerhoa.
Ajatukseni siskon luona, joka sinnittelee työkuvioidensa kanssa. Minun kanttini ei ikimaailmassa riittäisi siihen, mihin hänen.
En uskaltanut sanoa ääneen, että illalla sitten itketään: joko ilosta tai (todennäköisemmin) surusta.

*

Aamupalalla pääsimme yhteisesti hraHakkaraisen kanssa taas jokavuotisen väistämättömän joulujuhlakeskustelun alkuun (käymme nämä arkaluonteiset keskustelut aina vierailla kielillä jos lapsia on läsnä!).
Ei mahda mitään: vaikka noin pääsääntöisesti asuinalueemme monimuotoisuus ei arjessa häiritse, se on pikemminkin kiehtova pikantti yksityiskohta - niin näin jouluajan lähestyessä minussa herää vahva kotimaishenkinen perinneihminen, joka suorastaan huutaa perinteistä kuusijuhlaa enkelitaivaineen ja seimikuvaelmineen, tonttuineen ja joulupukkeineen.
Mitä jouluista on "Leipuri Hiivassa"? kysyn vaan häh!?
Olen aivan käsittämättömän surullinen nimenomaan joulunajan salaisuuksien ja pyhän puolen katoamisesta, tai sen ohittamisesta. Vaikka toisaalta syyt siihen ymmärränkin, ja vaikkei minulla ole tarjota mitään ratkaisumallia siihen tilalle. Siltikin haluaisin kaikkein eniten nähdä joulujuhlanäyttämöllä valkoiseen mekkoon pukeutuneen tytön, jonka hiukset ovat yön yli olleet kosteilla leteillä - ja nyt kiharapilvenä hopeisen kuusenpunossädekehän alla - aloittamassa vanhoin tutuin sanoin: "ja tapahtui niinä päivinä..."

Hmh, taidan kuitenkin olla vielä melkein kuukauden etuajassa tässä aiheessa.