kesä lähestyy kovaa vauhtia. Kolmetoista päivää kurssia, sitten alkaa työttömyys. Ollaan suunniteltu puolitutun perheenäidin kanssa laivareissua: me ja lapset. Isät kapuavat kyytiin vastarannalta. Aikasta jännittävää: olen todella vähän reissannut koko kauhukolmikon kanssa itsekseni, melkein aina on mukana ollut joku ylimääräinen käsivarsipari. Nyt on sitten kaksi äitiä ja viisi naperoa - eikä tämä perhe ole sellaisella tavalla tuttu: pari kertaa ollaan nähty.
Tässä taas kerran huomaan sen, että en millään meinaa uskoa, että lapset ovat jo aika isoja. Jostain syystä minulla on mieleen fiksoitunut kuva kahdesta vaippa- ja uhmaikäisestä ja yhdestä imeväisestä. Kun isot olivat pieniä, olin todella väsynyt ja arkipäivästäkin selviytyminen tuntui melkoiselta uroteolta, saati että lähti heidän kanssaan johonkin lähikauppaa kauemmas. Kun taas Pikkusisko oli pieni, suhtauduin häneen niin suojellen, etten meinannut millään uskaltaa liikkua mihinkään. Ja alkuvaiheessa siinä tietysti oli oikeastikin omaa säätämistään ruokailujen ja vastaavien kanssa.
Jostain syystä laho pääkoppa ei pysy lasten tahdissa tässä: talossa on sentään kouluikäinen poika, reipas ja auttavainen (vaikkakin varhaismurrosikäinen), viisivuotias kimuli ja vaippaiän ohittanut typykkä, joka vaikka onkin uhmakas, on myös isompiaan jäljittelevä.
Näkeehän sen jo siitä, että aikaisemmin lasten nukkumaansaaminen oli kokonainen urakka. Nyt pelisäännöt ovat selvillä ja homma sujuu. Miksei sitten joku isompikin reissu ja juttu. Lapset kasvavat, miksei kasva myös äiti samassa tahdissa?

**

Viisi vuotta sitten olin valvonut melkein koko yön supistusten tahdissa. Aamuyöllä pääsin torkkumaan, aamulla oli aika käynnistykseen sairaalassa. Aamuntokkuroissa istuttiin keittiössä - Isoveli oli mummilassa hoidossa - ja närvittiin aamupalaa. Radiossa soi UltraBra "aamuyöstä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia" - siitä tuli Isosiskon laulu.
Sairaalaan tutusti: painot, paineet ja käyrät ja sitten tippa suoneen. Supistukset alkoivat heti säännöllisinä, tasaisina, vääjäämättöminä. Ne heittelivät ja paiskoivat kuin meri, yritin nousta varpailleni etten kastuisi kokonaan mutta vyönä ne kietoutuivat ympärilleni. Hymisin ja heijasin, yritin välillä lukea valittujapaloja. Iltapäivällä kätilö tarkisti tilannetta - vielä kestää se sanoi. Hetken päästä alkoi sattua ja pyysin lisää puudutusta. Opiskelija katsoi ja kätilökin: en ole koskaan nähnyt vastaavaa sanoi opiskelija. Muutamassa minuutissa rävähtänyt auki ja vauva oli tulossa. En ehtinyt jakkaralle tai minnekään. synny nyt jo perkele huusin. Pitkä lämmin tyttö nostettiin kainalooni, leikkasin poikki välisemme siteen ja tuli aivan hiljaista. Jäimme kolmin, pieni tyttö huokui elämää.

minä niin haluaisin vielä kerran

**