Kastejuhla oli ihana - niin kuin kastejuhlat aina. Päähenkilö nukkui autuaana toisen kummisetänsä sylissä, ja minä nieleskelin kyyneleitä. Niin kuin kastejuhlissa aina.
 Tajusin, että Isoveljen kastejuhlasta on kulunut 11 vuotta: hänet kastettiin aikoinaan koulunpäätösviikonloppuna, joskin tuolloin toukokuun puolella.
Kuusi tärkeää, erilaista kastejuhlaa.

Ensimmäisistä juhlista on kulunut kohta jo 13 vuotta. Ensimmäinen kummipoikamme oli iso vauva, varmaan ensimmäinen vauva jota ikinä olen sylissäni pitänyt. Ja häntä harmitti. Voi miten häntä harmittikaan!
Ja minä ajattelin, etten minä ikinä milloinkaan voi haluta mitään tällaista.
Vuoden päästä olin tanakasti raskaana.

11 vuotta sitten tämän päivän päivänsankarin isä oli vielä opikelijapoika, ja hänestä tuli meidän pienen oravanpoikasemme kummisetä.
11 vuotta sitten minä olin toipilas, rintatulehduksen jälkimainingeissa, vielä vähän kuumeinenkin. Muistan kuinka ennen juhlan alkua nukuin väsymystäni entisessä huonessani. Sisko harjoitteli pianolla pehmeästi: "ystävä sä lapsien..."

Kymmenen vuotta sitten Isoveli ei vielä ollut isoveli, eikä juuri kukaan tiennyt, että hänestä tulisi Isoveli. Isoveli ja tuoreen kummitytön oma isoveli söivät lapsille varattuja herkkuja jo ennen juhlien alkua siihen tahtiin, että herkkuvati piti pojilta takavarikoida.

Yhdeksän vuotta sitten Isosiskosta tuli kukkaisprinsessa ja minun omasta pikkusiskostani kummitäti. Minä olin itse tehnyt Isoveljelle liivin ja Isosiskolle mekon, jossa oli leppäkerttunapit. (miten olen osannutkaan!) Toimituksen ajan Isoveli oli kummisetänsä hoivissa. "No, laita nyt ne kädet ristiin", komensi kummisetä - hyvinkin kummin velvollisuuksia toteuttaen.

Kuusi vuotta sitten etsimme sopivaa virttä Pikkusiskon kastejuhlaan. En halunnut mitään, missä puhuttiin pienestä. Niin onnettoman pieni oli Pikkusiskon elämänalku: kastejuhlassaan hän painoi hätinä kolme kiloa. 
Vuosiin en ole kyennyt enää laulamaan "ystävä sä lapsien".  En sen jälkeen kun Pikkusisko syntyi.
Olin päässyt sairaalasta kotiin kun se olemattoman pieni jäi sinne koneiden varaan, vieraiden käsiin. Menimme lasten kanssa perhekerhoon, joka päättyi iltahartauteen - ja iltahartaus alkoi tällä tutulla lastenvirrellä. Minä istuin vaatenaulakossa itkemässä: "katso juuri minun pieneheni, katso juuri nyt".
Kastejuhlassa kummityttöä alkoi ujostuttaa, hän istui uuden kotimme keittiössä tyhjentämässä astiakaappia.
Pappi löysi puheeseensa juuri oikeat sanat: "uskon että kaikki vietämme tätä juhlaa suurella kiitollisuudella ja ilolla".

Tänään niin kuin kaikissa kastejuhlissa eniten nieleskelen kyyneleitä siinä kohdassa, jossa pappi sanoo: "tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastan nyt sinut..."
Päivän päähenkilö käänsi vähän päätään ja massutti unisesti suutaan.
Mitäpä siitä turhaa stressiä ottamaan.