Viikonloppu meni räkänenänä: en muista milloin viimeksi pelkkä nuha olisi tehnyt olon niin kurjaksi. Mutta tunnollinen työntekijä kun olen, olen taas jaloillani ja sirkeänä taulukoimassa. (vai oleko: bloggaamassa olen, kurja!)

Jäin vielä pohtimaan tuota Ihanissa aluillaan ollutta netin anonyymius-julkisuus -keskustelua.
Olen ehkä sillä tavalla vanha netinkäyttäjäksi, että haluan olla mahdollisimman anonyymi. Olen kai lukenut orwellini liian vaikutuksille alttiissa iässä, ja uskon siksi vakaasti että isoveli valvoo. Vältän siis isoisempieni kritisoimista ja pornahtavia hakusanayhdistelmiä, sekä parisuhde-elämän liian yksityiskohtaista analysointia.
Tiedän, että jotkut tutut lukevat tätä. (vilkutus!)
Luulen että jotkut tuntemattomat lukevat tätä (no, vilkutus sinnekin)
Olen melko varma että herraHakkarainen ei lue tätä. (vilkutus kaikesta huolimatta, ehken jopa pusautus )
Haluan olla yhtaikaa anonyymi ja rehellinen. Onko se mahdollista?
En kiusaannu siitä, että tutut lukevat tätä, siinähän lukevat. Enkä siitäkään että joku vieraampi: eiväthän he tiedä, mikä kirjoittamani on totta ja miten totta.
Kun aloitin bloggaamisen, tarkoitukseni oli tehdä paikka eräänlaisille työnäytteille, tarkoitukseni oli kehittää kirjallisen ilmaisun taitojani. Hyvin pian tämä muuttui päiväkirjamaisemmaksi raapusteluksi, yritykseksi nähdä arjessa jotain kirjoittamisen arvoista. Aina en onnistu: aika usein kirjoitan hyvin tavanomaisesti. Toisinaan näen ja kuulen asioita ympärilläni kirjoittajana ja saan tuotua sen tänne. Toisinaan terapoin.