hiulihei! Edellisen kirjoituksen jälkeen tiskikone teki lakon. Rassasimme minkä osasimme ja soitimme huoltofirmaan. Vasta sitten tuli mieleen, että emme rassauksen jälkeen yrittäneet enää käynnistää konetta. Käynnistin sen. Se toimi. Hain kaupasta tiskikoneenputsaajaa. Kone toimi edelleen.
Hiukanko oli blondi olo kun peruutin huoltomiehen. Miten voi unohtaa uusiokäynnistää koneen rassauksen jälkeen!

Poikien turnaus meni hienosti. Joukkue on aloittanut tammikuussa. Nyt vasta voittivat ensimmäisen pelin, vieläpä ihan tymäkästi 6-0. Viidennen maalin jälkeen nappulasääntöjen mukaan tappiolla oleva puoli saa ottaa ylimääräisen kenttäpelaajan - ja silti pojat pärjäsivät. Vaikka hienointa on oikeastaan se, että pojat pärjäsivät, vaikka heillä ei ollut yhtään vaihtopelaajaa. Koko porukka oli koko ajan kentällä - maaliin pistettiin aina väsynein kaveri.
Ensimmäisen voitetun pelin jälkeen syliini kiipesi neljä pölyhikistä naperoa yhtäaikaa tuulettamaan. Oli aika jalkapalloäidillinen olo.
Kaksi seuraavaa peliä meni voiton siivittämän itsevarmuuden huumassa. Toisessa tuli tutusti takkiin - vaikka sitkeätä menoa oli siinäkin, hetkittäin kun kentän laidalla oli haavoittuneita kolmin kappalein. Pojille alkaa hiljalleen pelin idea aueta. Jaksan ihmetellä sitä, miten nopeasti naperot ovat oppineet pelaamisen kulttuurin: kukaan ei varsinaisesti opeta heille kentälläolemisen tapoja ja koodistoa ja silti kaikkein levottominkin potentiaalinen adhd-touhuilija tietää, mitä pelinohjaaja milläkin käsimerkillään tarkoittaa ja osaa lopettaa pelaamisen kun käsky käy. He erottavat maalipotkun kulmurista, heiton ja keskialoituksen ja osaavat pitää käpälät poissa pelistä. Pelin jälkeen pojat hyppäävät tarmokkaaseen viivasuoraan jonoon kättelemään vastapuolen.
Ja seuraavassa hetkessä koko sakki leipoo hiekkakakkusia kentän laidalla, tai leikkii hippaa tai mitä milloinkin.
Isoveli oli kirkkaanpunainen kotiintullessaan.
Ja haisi aurinkopölyltä.