kulttuuridementiasta toipumiseksi on aloitettu. Kävin ihan oikeassa konsertissa taas pitkästä aikaa. Ja tokeennuin kulttuuridementiasta siinäkin mielessä, että muistin milloin viimeksi olin samaisessa salissa istunut. Silloin orkesteri veivasi jotain unkarilaista (ehkä Kodaly?) ja takaseinälle heijastettiin erilaisia valoviritelmiä säveltäjän nuotinnosten mukaisesti.
Tällä kerralla ohjelmisto oli keveähköä perusklassista eikä elämyksen laatu ollut kovinkaan kaksinen. Istuin nimittäin väärällä puolella salia, enkä nähnyt ollenkaan suosikkiviuluviikariani Mollukkaa. Tai näin pelkän otsikon, eikä se tuota minkäänlaista riemua - jännityshän piilee siinä, mihin pärstäimen osioon hän tällä kertaa yrittää runnoa sen viulun kiverän pään. Piti siis löytää uutta tarkasteltavaa - niin kuin se, missä basistit pitävät jousta kun eivät veivaa.
Minua viehättää konsertoinnissa arkisen ja juhlavan yhdistyminen - lämmin konjakin tuoksu lämpiössä, tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset keskustelemassa keveän kultivoituneesti, kuunteleva ilmapiiri ja toisaalta rankkana ristiriitana sille muusikoiden hikiotsainen puurtaminen, kurinalaisuus, vähän hutaisten kammatut hiukset, puolihuomaamaton kelloonvilkuilu (täytyykö taas maksaa lapsenvahdille ekstraa?) sisäpiirivitsien virnistelyt. Se että yhden juhla on toisen työ. Illuusion synnyttäminen; sen ylläpitäminen virkamiestyönä.
Edessäni istui vähintään rivillinen teinilortteja, jotka käyttäytyivät ihmeen tyylikkäästi ja asiallisesti. Osaavat ne, jos haluavat.