Kohtaaminen

Kun olin hakemassa isompia tarhasta, muistin erään kohtaamisen viime kevättalvelta...

Oli sellainen kevättalven suheroinen päivä, jäätä oli kaikkialla, ja koska ilmassa oli kosteutta, oli todella liukasta. Silloinkin olin hakemassa isoja tarhasta, vauva torkkuili vaunuissa, ei nukkunut, mutta ei ollut seurustelutuulellakaan. Tarhaan johtavan tien haarassa seisoi hämmentynyt, todella iäkäs somalinainen, värikkäässä perinteisessä asussa. Hän ei uskaltanut liukastella eteenpäin enää askeltakaan. Hyvin ponnekkaasti ja täysin vailla  suomalaisia sanoja hän teki varsin selväksi, että tarvitsee apua päästäkseen takaisin kotiin, ja että hän nyt aikoo napata vaununi rollaattorikseen. Vauva katseli vähän epäillen vieraan väristä ja -näköistä tätiä, joka yhtäkkiä tarttui ohjaimiin, mutta koska pysyttelin näköpiirissä ja ohjailin kärryjä, ei vauva sentään protestoinut. Täti selitti vuolaasti jotain koko ajan. Oletettavasti hän kirosi suomalaisen sään ja jään. Somalikieli kyllä kuulostaa aina aika aggressiiviselta.

Hiljalleen etenimme tädin kotiovelle, ja siinä hän ilmeisesti kiitteli ja komensi poistumaan paikalta. Läksiäisiksi hän myös taputti vauvaa. Avokämmenellä, kovakouraisesti ja kömpelösti. Suoraan kasvoihin. Pohdin, oliko hän vain vanhuuttaan niin kömpelö vai ovatko senkaltaiset hellyydenosoitukset vieraita hänen kulttuurilleen. En ole sen jälkeen nähnyt häntä.

Yhä vähemmän kiinnitän huomiota näillä nurkilla liikkuviin maahanmuuttajiin. Ehkä siksi, että suurin osa on tuttuja, ulkonäöltä, tarhasta, bussista, kentän laidalta. Lapset eivät tunnu kiinnittävän senkään vertaa huomiota - miksi kiinnittäisivätkään, kavereihinsa. Ainoan ihonväriä sivuavan kommentin muksuilta kuulin vuosi sitten, kun he olivat vasta tutustuneet uusiin tarhakavereihinsa. Isosisko sanoi silloin: "Äiti, jos sä näät iloisen mustan naaman, se on mun H***", uusi paras kaveri. Suvaitsevaisuutta suurimmillaan, kun koko asiaa ei tarvitse edes mainita, kun siihen ei enää kiinnitä huomiota.