kahvikuppi käden ulottuvilla, eväät puoliksi nautittuina, tunti jäljellä verstasta, sen jälkeen palaveriin maailmalle.

Totesin eilen, että inhoan kokousten pitämistä. Puhun ja tiedotan ja esitelmöin kyllä mielelläni, mutta kokous, epävirallinen ja epämuodollinenkaan, ei kuulu valikoimiini. En jotenkaan osaa antaa keskustelun rönsyillä riittävän rauhassa vaan tuijotan listaa ja juoksen täyttä höyryä eteenpäin.
Opettelun paikka: toisille on annettava suunvuoro. On opittava olemaan hiljaa.
Minä nimittäin olen se ihminen, jolla julkisessa esitelmätilaisuudessa on aina jotain kysyttävää, juuri sillä hetkellä kun hiljaisuus alkaa käydä melkein liian piinalliseksi. Ja se, joka kokouksissa, neuvotteluissa ja palavereissa harrastaa keventämistä. Ja se, jonka on aina sanottava jotain silloin kun muut tuijottavat pöydänkantta. (muuten kyllä olen piinallisen hiljainen ja vaitelias, jopa ujo)
Tietääkseni ainoat kerrat jolloin olen tuijottanut tiiviisti pöydänkantta sijoittuvat muinoisille opiskeluvuosille. Rasgovornaja praktikassa istuin yleensä niin pienenä ja huomaamattomana kuin mahdollista, etten vain joutuisi sanomaan mitään. Tai vielä pahempaa, joutuisi kiihkeätempoisen ryssänpolotuksen uhriksi. Ope kun harrasti sitä: luikautti suustaan jotain valtaisalla vauhdilla, katsoi odottavasti ympärilleen ja nauroi tyytyväisenä kun kukaan ei ymmärtänyt.
Ja jos nyt kävi niin surkeasti että jouduin vastaamaan, oli vissin varmaa, että kahdesta vaihtoehdosta valitsin aina väärän. Jos piti olla sovershennyi vid, niin minulla oli takuuvarmasti nesovershennyi.

*

Olen jatkuvasti niin paljon menossa, etten ehdi kotiin kuin kääntymään. Tyyyylsää.

**

Tänä aamuna perhe jakautui kahtia. Minä vein Isosiskon ja HraHakkarainen vei Pikkusiskon. Minut kutsuttiin päiväkodin johtajan puhutteluun (oikeastaan olin kyllä anonut audienssia, mutta eikö vain kuulostakin dramaattisemmalta!). Siellä sitten puhutelluin ja olin täyttelemässä kaikkia niitä miljoonia kaavakkeita joita täytellä kuuluu, kun ovelle koputettiin. Ja kukapa se siellä?
HraHakkarainen tietysti, hänetkin oli passitettu suoraan ovelta päiväkodin johtajan puhutteluun.
Puhuttelut johtanevat siihen, että maksamme yhteiskunnalle toivottoman paljon - ainakin tuloihimme suhteutettuna - siitä että lapsiamme pidetään päivät säilytyksessä siellä.

***

Haluaisin kertoa jotain hauskaa ja vauhdikasta, olisi ihan sellainen olo.
Mutta en pysty ammentamaan mitään sellaista viime päivien varastoista. Minä olen ollut vauhdikas. Mutta en kyllä kovinkaan hauska. Kissakin on vauhdikas - ja se on kyllä aika hauskakin, mutta varsin epäkerronnallisella tavalla.
Lapsista oli suunnattoman koomista kun iltapalalla minua alkoi kovasti laulattaa. Ensin lauloin Bingo-laulun nuotilla: "kuka röntsä-kolli istuu äidin tuolilla?" ja toisena säkeistönä tuli "pieni höspö kissa kiljuu lattianrajassa". Viiru kun on loputtoman nälkäinen ja Leevi istuu aina vapaalla paikalla aamu- ja iltapalalla. Lauloin, että saisin iltapuuhat sujumaan, päätä särki ja halusin vain sohvalle pitkälleni ja lapset vaikenemaan nopeasti. Eikä se ollut ollenkaan hauskaa se. Minun mielestäni.

****

Isosisko ei vieläkään ole sisäistänyt astevaihtelun sääntöjä. Hän on jo vuosia taivuttanut muki-muit. Nyt hän taivuttaa lisäksi auto-audot.