ei hitto vieköön voi olla totta! Nakutteluohjelma on kaatumassa, ehdin tehdä vasta muutaman naksutuksen.
Joka hiivatin vuosi sama juttu.
Kone rouskuttaa tyhjää, hiki kihoaa otsalle ja naksuttaa saa muutenkin kiireellä, että saa kaiken aikataulussa tehtyä.

*

Kumma juttu: joka kerran kun menen jalkapallotyttöjen treeneihin työvaatteissa - tai vielä pahempaa, paksuissa ulkovaatteissa - päädyn juoksemaan kentällä kuin pieni menninkäinen.
Jos satun ottamaan verskat ja sisätossut mukaan, istun pukuhuoneessa kutomassa sukkaa.
Niin tietysti eilenkin: lähdin vain hoitamaan joukkueenjohdollisia velvollisuuksia, ja seuraavassa hetkessä kirmasin kentällä pilli suussa. Tytöillä oli hyvä meno, ja itsekin olin aivan liekeissä. ("se on sun pallo, taistele! taistele!") (en tiedä valmentamisesta YHTÄÄN MITÄÄN!)
Villasukat sentään älysin riisua, mutta toppahousut oli pakko pitää jalassa, alla kuin oli vain paremmat päivänsä nähneet kotikalsarit. (tai oikeastaan kotihousuiksi ylennetyt punaruudulliset flanelliset pyjamahousut...)
Tyttöjen virallinen vetäjä tekee kahta työtä, ja joutuu usein lähtemään harjoituksista vähän ennen kellon kumahdusta. Tunnollisella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uhrautua.

*

Aloin lukea Lexhed Jenny: Kun rakkaus ei riitä. Äidin kamppailu lapsensa puolesta.
Tarina itsessään vaikuttaa ihan luettavalta, aika tyypilliseltä "vammaisen lapsen äiti kertoo" -tarinalta. Kirjoittajan Lucas-poika on autistinen ja sikäli kun olen kärryille päässyt, äiti etsii pojalle sopivaa kuntoutusmetodia.
Kirjan nimi herättää minussa puistatuksia. Ensinnäkin: kamppailu. Mieleeni tulee lähinnä lapsi, joka on kaapattu tai huostaanotettu tai jotakin muuta - mielikuva äidistä joka taistelee liki hampaat irvessä pelastaakseen lapsen jostain. Voiko autismia vastaan kamppailla? Ehkä sitten.
Ja sitten tuo rakkaus-kortti: kyynisenä ihmisenä olen sitä mieltä, että missään ihmissuhteessa pelkästään rakkaus ei riitä. Tarvitaan niin paljon muuta, paljon enemmän kuin rakkautta, että suhde - vaikka äidin ja lapsenkin välinen - voisi toimia. Otsikosta tulee sellainen olo, että rakkauden pitäisi riittää "parantamaan" lapsi, tai että silkassa rakkaudessa kasvavat lapset ovat jotenkin turvassa kaikelta. En oikein osaa selittää, mitä ajan takaa. Ehkä kirjoittaja haluaa kuvata kuntoutukseen liittyvää työmäärää?
Minun makuuni liian amerikkalainen otsikko.
Katsotaan mitä lopputarina tuo tullessaan...

Lasten kanssa aloimme lukea Parkkisen uusinta: Karhukirjeitä kotiväelle.
Pitkästä aikaa sellaista iltasatulukemista, jota itsekin oikein odotan.

*

muutama nakuttelu tehty, pitkästä aikaa Työ2:een liittyviä suurempia velvollisuuksia. Palaveri kutsuu