<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Äitiydessä omatuntoa kolkuttelee milloin mistäkin syystä. Tietenkin siksi, että on niin riittämätön ja jaksamaton. Aina voisi touhuta enemmän, kuunnella enemmän, olla läsnä, leikkiä, lukea, laulaa enemmän. Voisi laittaa terveellisempää ruokaa. Isompiakin asioita on: harrastukset. Harrastavatko lapset tarpeeksi vai liikaa? Harrastavatko he oikeita asioita? Täytyykö alle kouluikäisen harrastaa, vai ei? Onko harrastamattomuus parempaa? Jos harrastaa, pitääkö olla luksusharrastus, joka maksaa paljon ja jota harrastetaan äitipiirien parhaaksi rankkaamassa paikassa? Millaista vahinkoa harrastaminen omassa lähiössä alle kouluikäiselle aiheuttaa?

 

Millaista vahinkoa maineeltaan epämääräisessä lähiössä asuminen lapsille aiheuttaa?  Onko enää mitään tehtävissä?

 

Lähiöstäpako on ainakin tällä alueella kaikkien itseään kunnioittavien waspien selviytyiskeino: lapset harrastamaan ja kouluun muualle. Radan toisen puolen lähiön nappulaliiga noudattaa kaikki pelaa –sääntöä. Kaikki pelaa jossain vaiheessa kauden aikana. Tai ainakin käväisevät kentällä. Ja kaikki joukkueen lapset ovat pellavapäisiä.

Iso valkoinen koulu bussimatkan päässä täältä nielaisee sisuksiinsa ainakin luokallisen verran lapsia, joiden vanhemmat kuvittelevat että siellä saa parempaa opetusta. Tai ainakin luokkakaverit ovat vaaleaihoisia.

Täällä koulu on lähellä, kävelymatkan päässä. Luokat ovat pieniä, eriytettyä opetusta paljon. Koulun oppimistulokset ovat keskimäärin hyvät. Lapset oppivat suvaitsevaisuutta. Harrastusporukoissa tutustuu tuleviin koulukavereihin ja sulautuu ryhmään jo valmiiksi.

Silti äitiomatuntoni kysyy: "oletko varmasti miettinyt kunnolla? Mitä vahinkoa tällä lapsillesi aiheutat?"