eilen illalla puolitorkuksissa huomasin, että Neloselta tulee neljäD-dokumenttina keskosjuttu. Kummasti piristyin ja virkistyin ja sinnittelin hereillä dokun alkamiseen asti - vaikka nelosen dokut usein ovat melkoisen erikoislaatuisia...


Ensimmäisen puoliminuuttisen jälkeen herraHakkarainen kysyi: "onko tää nyt ihan sopivaa katsottavaa sulle?" Vartin kuluttua hän siirtyi tietokoneelle. En ole koskaan kunnolla pysähtynyt ajattelemaan, miltä sen on täytynyt hänestä tuntua. Hän oli silloin niin järkevä, rauhallinen, luottavainen. En uskalla nytkään kunnolla kysyä, vain ohimennen hipaisten, juuri ennen nukkumaanmenoa.
Mutta toisinaan näen sen hänestä. Siitä miten hän touhuilee Pikkusiskon kanssa.

Koko kroppa meni voimattomaksi hyytelöksi, täriseväksi ja kuumaksi. Ne pienet repivästi kohoilevat ja pomppoilevat hennon karvan peittämät rintakehät ovat vieläkin liian surullisia, liian eläviä. Tai lastoitetut käpälät, saturaatiomittarin punainen hohde ja kaikki ne äänet. Varsinkin äänet, ne ovat yhtäaikaa ahdistavia ja turvallisia.

Päällimmäinen muistikuva meidän keskolasta on lämmin, kohtumaisen ympäröivä lämpö. Äänet olivat eloisia, sorisevia, tähän maailmaan kiskovia. Mutta niistä pomppoilevista rintakehistä kaikkein voimakkaimmin tulee mieleen ensikohtaaminen.

Pikkusisko oli lähes vuorokauden ikäinen kun ensimmäisen kerran näin hänet kunnolla. Häntä oli näytetty minulle pieni hetki heti syntymän jälkeen ja minulla oli hänestä valokuva - mutta ensimmäisen kerran pääsin osastolle vasta lähes vuorokauden kuluttua.
Toisena tai kolmantena päivänä hän joutui valohoitoon. Hän näytti irvokkaasti grillivalmiilta broilerilta maatessaan massullaan jalat kippurassa, pylly vaipan peittämänä, pää myssyn ja suojalasien alla piilossa.

Joinakin päivinä pikkuinen masu ei kestänyt edes niitä pieniä maitomääriä: 1 ml, 8 kertaa päivässä. Niinä päivinä suolenmutkat näkyivät pinkeinä vatsanpeitteiden läpi. Lieporeunaisina kuin oppikirjan kuvissa.
Aivan alussa verisuonet pullottivat ohuen ihon alla, aivan liian näkyvillä - lapsessa ei ollut yhtään rasvaa. Hänellä ei ollut pakaroita. Reidet olivat hätinä sormeni paksuiset. Varpaat riisiryynin kokoluokkaa.
Mutta hän oli oma itsensä heti alusta asti. Hyväntuulisen päättäväinen.
Kiemurteli eroon Cpapista. Havahtui hoidoille ja suhtautui rennon luottavaisesti vaipanvaihtoon. Venytteli kuin kissanpentu kun keuhkoja läpsyteltiin.
Hyväntuulisen päättäväinen hän on vieläkin.

Olenko juuttunut tähän aiheeseen?