Eilen iltapäivällä istuimme Isosiskon eskariopen kanssa pohtimassa Isosiskon henkilökohtaisia oppimistavotteita. Jotenkin liikuttavaa ja huvittavaa, että jo tässä vaiheessa laaditaan näitä suunnitelmia. Kirjasimme ylös yhteisiksi tavotteiksi pienaakkosten kirjoittamisen (Isosiskon oma toive, eskarit kai yleensä treenaavat tikkukirjaimia, jos sitäkään), kirjoitussuunnan oppimisen (vasureilla tuplatyö tässä asiassa) ja sosiaalisten taitojen harjoittamisen. Lisäksi sovimme kouluvalmiustestistä (eskariope: "kyllähän minä nään, ettei hän sitä testiä tarvitse, mutta kun hän tykkää kaikista tehtävistä niin paljon") ja siitä että Isosisko saa osallistua kristilliseen katsomukseen liittyviin tapahtumiin, keskusteluihin ja ties mihin. Hyvä näin, nyt on lapsella hops ja me kaikki olemme tyytyväisiä.

Tästä luonnikkaan aasinsillan kautta typyköiden päiväkotikokemuksiin lisääkin. Pari viikkoa sitten alkoi päiväkodin pyhäkoulu. Päiväkodissa käy kai kerran kuukaudessa pyhäkoulutäti, ja kokoaa laulusaliin Pikkusiskon sanojen mukaan "kaikki sellaiset jotka pappi on kastanu" ja Isosiskon sanojen mukaan "muut paitsi islamilaiset". Aivan ihana ja ehdottoman tärkeä juttu - meidän kulmillamme kun niin moni asia määrittyy kotimaisuusasteen ja uskonsuunnan kautta. Ja aina olen yhtä äimissäni siitä, miten lapset voivat osata jo näin pieninä määrittää itsensä tällaisin tavoin - olematta silti katsomuksessaan muuta kuin vilpittömiä. Osasinko itse määrittää itseäni tuollaisin tavoin kouluiässä? Osaanko vieläkään?
Itselleni elämämme kotikulmillamme...

Niin, elämämme kotikulmillamme.
Ensinnäkin olen viime vuosina oppinut itsestäni uskomattoman paljon sellaista mitä en olisi voinut uskoa oppivani. HraHakkaraisesta on hänestäkin paljastunut piirteitä jotka hämmentävät, herättävät minussa suurta kunnioitusta. Ja väitän, että osin ne kumpuavat siitä tosiasiasta, että elämme alueella jossa keskiluokkainen perisuomalainen 2+2 perhemalli ei ole itsestäänselvyys.
Henkisesti ja hengellisesti koen asumisen kotonurkillamme haastavaksi - koska yhteisöön kuuluminen vaatii (ainakin minun mielestäni) itsensä määrittämistä. Jotta voisi olla osa "meitä", on oltava selvillä siitä, mitä "minä" olen. Ja on pystyttävä määrittämään itsensä oma-vieras -suhteessa. (toki tätä määrittämistä tapahtuu kaikessa olemisessa, kaikessa kanssakäymisessä: meidän perhe vs. muut perheet, meidän tavat vs. muiden tavat ja tottakai meidän lapset vs. muiden kakarat) - toisilla alueilla haasteet ovat vain erilaisempia kuin toisilla.

Erityisen hämmentävää tässä kaikessa on se, että aivan viime vuosina, ehkä parin vuoden ajan, olen todella tuntenut juurtuneeni tänne, että tämä on kotiani kaikin puolin. Ensimmäiset vuodet olivat selvästi vain väliaikaista pakkoasumista, paremman puutteessa olemista. Nyt - kenties ensimmäistä kertaa (aikuisessa?) elämässäni - kuulun johonkin yhteisöön, johonkin keskiöön. Varmasti iso vaikutus on ollut Isoveljen jalkapallojoukkueella, sillä että joukkueen pyörittämisen vastuu on meidän niskoillamme: tapaamme melkoisia määriä ihmisiä jo yksistään sitä kautta, osasta on tullut tuttuja, osasta melkein ystäviä. Jalkapallo on alueellaamme merkittävässä roolissa: jalkapallopojat tuntevat toisensa, ja vanhemmat samoin - jo se on isosti läpi kaiken käyvä verkosto, joka sekä vahvistaa me-muut -asetelmaa, mutta myös sulauttaa sisäänsä kaikenlaisia meitä ja muita, yhdeksi uudeksi me-muut-kokonaisuudeksi.

En tiedä - ehkä olen idealisti. Ehkä olen kykenemätön näkemään niitä mustia pisteitä joita muut näkevät. Sitä mieltä kuitenkin olen tällä hetkellä, että tämä on sekä henkisesti että hengellisesti ehkä parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. En voi jättää lapsiani yksin tässä meidän-muiden-määrittelyssä. Minun on autettava heitä määrittäytymään, ja voidakseni tehdä sitä, voidakseni auttaa heitä, on minullakin oltava tietoa. Minulla on oltava maailmankatsomus.
Eikä se voi koskaan olla pahasta. Kenellekään.

**

Loppukevennys?
Syksyssä on parasta ohuenkirpeänä kulkeva valo. Lehtien punainen puissa.