ei malta olla bloggaamatta hän.

Saan ihan valtavat raivoisat mielipuolisuuskohtaukset teinilorteista, jotka bussia odotellessaan räkivät ja tupakoivat ja räkivät lisää.
Se on ällöttävän kuvottavan yököttävää.
Kehittelen pakkomielteenomaisesti fantasiaa siitä, kuinka ensin karjun ja heristän nyrkkiäni teinilorteille ja sen jälkeen menen ja oksennan kaaressa räkäpiirin keskelle.
Sappi maistuu suussa kun vain ajattelenkin asiaa.
Ja kengänpohjat tuntuvat tahmeilta.
Öyk.

Seuraavan raivoangstin saan työmatkallani kun ohitan köyhän itäeurooppalaisen kerjäläisen. (miksi piti sanoa köyhän, kaikki kerjäläiset kai ovat järjestään köyhiä?)
Työmatkani varrelle on pesitynyt nuorehko naishenkilö, joka kerjäämisrupeamakseen soittelee haitaria elikkästen rääkkää kurttua.
Vain yhden kappaleen osaa hän.
"hääääävaaaalssiiin huuuuumaaaa jooooo haiiiihtuuuunuuut lieeeee...." kaihoisalla vibratolla. Ei koskaan b-osiota ("rintaasi vasten painon mä pään"), vaan vaikeroivan säkeistön jälkeen transponointi ja samma på nytt. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Se pirskaleen kappale jää korvallisteni väliin soimaan ja rääkkää minua joko koko työpäivän taikka sitten koko loppupäivän, tai aivan pahimmassa tapauksessa sekä-ja-että.
Jostain syystä otan tuon kappalevalinnan henkilökohtaisena loukkauksena.
Soittaisi nyt välillä edes Hava Nagilaa.
Paitsi että se taitaa olla sen yhtä kadunväliä ylempänä operoivan kerjäläisen kipale.
Ei auta edes työmatkareitin vaihto tähän angstiin.

*

Siskon kutsumuksesta olimme eilen tyttöjen kanssa (lasten)konsertissa. Luulin, että menemme kuuntelemaan jotain suloisia viuluviikareita ja kanteletta pompottavia muskariryhmiä, mutta mepä olimme ihan oikeassa konsertissa, jossa musisoivat selvästi musiikkiorientoituneet lapsukaiset. Kylmä hiki tirisi kehostani kauttaaltaan, varsinkin kun viereemme tälläytyi arvokas ja kultivoitunut musiikinopettajapariskunta.
Mutta tytötpä nauttivat konsertista suunnattomasti, kuuntelivat keskittyneesti, ja olivat hiirenhiljaa kappaleiden aikana. Tai nyt ainakin niin paikoillaan ja hiirenhiljaa kuin heille on mahdollista.
Hieno kokemus.
Nuoret muusikot pääsivät esiintymään oikean orkesterin solisteina ja suoriutuivat tehtävästään komeasti. Sympaattinen oli viisivuotias nuorukainen joka tomerasti soitti pianoa ja heilutteli jalkojaan samalla, ja suunnattoman vaikutuksen minuun teki tyttönen, joka käyrätorvella orkesterin säestyksellä soitti Sormusten herran teeman.

Kiistattoman lahjakasta viulistia kuunnellessani pohdin kuitenkin, että lastenkonserteissa - tai siis lasten esityksissä - pienen taiteilijan persoonallisuudella on iso merkitys. Mieluummin kuuntelen vähän rouheasti soittavaa suurta persoonaa kuin viimeisenkin nuottimerkinnän tunnollisesti toistavaa mutta vähän vaisua esiintyjää. Muistin elävästi kun olin joskus aikapäiviä sitten kuuntelemassa siskon oppilaita: mieleeni on jäänyt Tiuhti-Viuhti kaksikko, jotka soittivat jotenkin vähän sinnepäin, mutta joiden törmäily ja töytäily sekä iloisuus olivat aivan omaa luokkaansa.
Mutta minä nyt muutenkin tykkään vähän rouheammasta esittävästä taiteesta.