silmissä vilistää, käpälissä on paperihaavoja. Mutta nido-ja-niputa on saatettu kunniakkaaseen päätökseen.

Huomenissa iltapäivystys.
Perjantaina Hanskamies.
Mitä voi muuta enää ihminen toivoakaan?

*

 Lukeilla Corinne Hofmannin Valkoinen masai. Olen lukenut sen jo joskus aiemminkin: mitä aikuisemmaksi (=kyynisemmäksi?) tulen, sitä naiivimmalta ja suoraan sanottuna typerämmältä tositarinan päähenkilö tuntuu. Voi jesses, kansikuvassakin valokuva kaksikon "häistä", keskellä savimajojen savannia eukko kekkaloi vitivalkeassa länsimaisessa hääpuvussa.
Kirjasta saa niin hyvä kyyniset puistatukset, että se on pakko lukea jo vain pelkästään sen takia.
Päiväkirjamaisissa muisteloissa kerrotaan siis vajaat-kolmikymppisen Corinnen tarina siitä kuinka hän ensisilmäyksellä rakastuu pakottavan polttavasti kenialaiseen samburu-masaihin. Corinne muuttaa rakkaansa luo alkeelliseen savimajastoon (ensimmäinen hankinta on maastoauto) keskelle kuivaa savannia. Kaksikolla ei ole edes yhteistä kieltä, saati kulttuuria, ja anoppi samassa majassa asustelemassa...

Pohdittavaksi joskus kun on aikaa: miksi suhtaudun kaikennielevään pakottavaan nuoreen rakkauteen niin toivottoman kyynisesti?