Tässä vuodessa sitten ollaan. Verstaalla on ihan hiljaista ja uneliasta (kyllä kai, kun olen hiljainen ja unelias!), eikä mitään isompia työtehtäviä ole vielä käsillä. Pari viikkoa ja meininki on aivan eri...

Uuden vuoden aattona kävin lenkillä, oikein hyvällä sellaisella ja pohdiskelin samalla, pitäisikö tänne luoda jokin uusi liikunnallinen kategoria. Totesin, että vasta kun keksitään joku sellainen tallentava MP-hommeli, jonka piuhan voi työntää korvaan ja tallentaa ajatusvirran jälkipolvillekin. Jotenkin hyvällä lenkillä - on se sitten sauvontaa tai hölköttelyä - ajatus virtaa niin vapaasti ja pakottomasti. Uusia ideoita tulee, vanhoja pulmia pohdiskelen ja sielu puhdistuu. Pari vuotta sitten, niihin nurkkiin kun Pikkusisko oli vajaan vuoden ja keskoskriisi oli jotenkin akuuteimmillaan päässäni, juuri lenkkeily oli terapeuttinen ja puhdistava hetki. Itsesyytökset, oman kehon halveksunta - mitä kaikkea siihen nyt liittyikään - lientyivät ja se jäytävä stressi hellitti. Ihmettelin jo silloin, miksi koin tämän niin voimakkaana: kaikkihan oli silloin jo aivan hyvin - Pikkusisko kasvoi ja kehittyi, jos nyt ei vielä nopeasti, niin kuitenkin normaalin tahdin rajoissa. Ehkä se olikin sitä: vasta kun tilanne oli turvallisesti ohi, annoin itselleni luvan ajatella sitä kaikkea, jossitella. Joka tapauksessa, lenkkeillessä olo puhdistui ja helpottui. Ja niin nytkin, ajatuksilla on tilaa virrata.

HerraHakkaraisen kanssa summasimme kulunutta ja kurkistelimme tulevaan: jo monena iltana, väliin päivänäkin. Pohdiskelimme miksi tuttavapiirissä on niin paljon peterpan-miehiä. HerraHakkarainen on niin tasainen ja vakaa (joskus se on melkein pelottavaa, kun itse tempoilen kaikkiin suuntiin) - hänestä arki on mukavaa. Huvittavasti nämä pahimmat peterpanit ovat oikeastaan sellaisia, joiden olisi odottanut vakiintuvan ja asettuvan. Toisaalta sellaiset, jotka ovat opiskeluvuosina tuntuneet pahimman luokan potentiaalisilta poikamieselostelijoilta, ovat asettuneet vakaasti aloilleen, kasvattaneet perhettä ja muuttuneet helläluontoisiksi isiksi. Kummallista miten väärin voi ihmisiä arvioida.
Omassa yhteisessä elämässämme perspektiivi on hämmentävä. Vuosikausien äärimmäisen epävarma pätkätyöläisyys on muuttumassa kohtuullisen varmaksi pätkätyöläisyydeksi. Pätkä kerrallaan, mutta toistuvasti.

Katsoimme lasten kanssa Marx-veljesten Ilta oopperassa. Isoveljeen huumori upposi, kuten olin odottanutkin. Hän nauroi oikein römäkkää hetkottavaa rätkänaurua niin että sisäelimet saivat kelpo hierontaa. Hyvä kun pysyi sohvalla. Hätinä oli puolitoistatuntinen sessio ohi, kun hän pyysi, että katsotaan se uudestaan.
Isosiskoa elokuva pelotti. Pikkusisko tanssi musiikkikohtausten tahdissa ja hääräsi muuten omiaan.

Pikkusiskon lähestyvä syntymäpäivä läväytti eteemme taas kasan pipari-tutkimuskaavakkeita. (no, se on joku PIeniPAinoistenRIskilasten jotakin-tutkimus): oli äidin kaavake, isän kaavake ja yhteinen kaavake.  "Onko kolmivuotiaan kasvattaminen helppoa vai vaikeaa? Onko lapsi uhmainen? Kaivaako nenäänsä? Nyppiikö korviaan? Luetko satuja? Piirrätkö yhdessä lapsen kanssa? Leikitkö yhdessä lapsen kanssa kerran viikossa vai usemammin? Leikkiikö lapsi yksin? Jos lapsi syö huonosti, kuvaile miten? Mistä olen erityisen huolissasi lapsessasi?" jnejne -sivukaupalla.
Kysymyksistä voi loistavasti kehittää huonoa omaatuntoa. En koskaan leiki lasten kanssa, minusta lasten kuuluu leikkiä itse. Saatan kyllä olla samassa huoneessa, ja jos lapsilla on vaikka keittiöleikki menossa, saatan mieluusti tilata kahvit ja muut sapuskat, mutta en koskaan sen kummemmin osallistu leikkiin.
Kysymyksistä voi myös kehittää loistavan perhe-erimielisyyden. Isän ja äidin kaavakkeessa on samat kysymykset, ja olimme heti eri mieltä siitä, paljonko Pikkusisko katsoo televisiota ja kenen kanssa. Ja siitä, meneekö puhe perille.
Nyppiikö korvia-kaivaako nenää -kaavake puolestaan panee epäilemään kaikkia lapsen normaalejakin käytösmalleja hivenen oudoiksi, varsinkin kun vaihtoehtoja on vain kolme: ei koskaan, joskus, aina. No, kaavakkeet odottavat postittamista, joku psykomikälie ne sitten mapittaa ja toteaa, että muuten hyvä, mutta äiti on kyllä hiukan neuroottinen.

Taidan teeskennellä nyt hetken työntekoa.