miten paljon voi kuluttaa aikaa toisarvoiseen näpertelyyn ja kutsua sitä työnteoksi?

Viime yönä ei paljoa naurattanut. Illansuussa Isosisko sai vihdoin lämpömittarin värähtämään: valtaisat suunnittelu- ja organisointiprosessit. Minun on oltava verstaalla, koska Piällysmiäs ei ole, ja koska jonkun on oltava kaiken varalta päivystämässä. HerraHakkaraisen on oltava töissä, koska pätkätyöläisellä ei pätkän alkuvaiheessa ole muuta vaihtoehtoa. Kimulit siis isovanhemmille - voi miten syylliseltä tuntuu heivata sairas typykkä ja riehakas Pikkusisko toisten kontolle! Isosisko nukkui kohtuullisesti puolille öin, ehkä hiukan ylikin, heräsi sitten. Painajaisia, vessahätä, korvaan sattuu. Korvaan sattuu: korvatulehdus! yöntakkuisen äidin nerokas keksintö, jonka kaikessa nerokkuudessaan tulee vielä pullauttaneeksi ulos suustaankin. Seuraavat kaksi tuntia kulutin uhkailemalla, kiristämällä ja lahjomalla, että tyttö ottaisi kuumelääkkeen, suppona tai suun kautta, niin että saisi nukuttua. Lopputulos: neljä väsynyttä ja kiukkuista ihmistä kuuntelemassa kun yksi kiukkuaa "lil-lil-lil". Isosisko osaa lietsoa itsensä hysteriaan, jossa ulosanti muuttuu sekopuheeksi. Vasta tässä käänteessä älysin mitata kuumeen. Lopputulos: ei kuumetta. Äidin logiikka: ei kuumetta - ei korvatulehdusta. Tyttö asettui silmänräpäyksessä, otti särkylääkkeen suhteellisen nöyrästi ja nukahti samoin tein.
Aamulla kimuli oli hyväntuulinen ja virkeä ja riemuissaan, kun pääsi mummin luo koko päiväksi. Minun päätäni juilii yöllinen valvominen, mutta sain sentään viritettyä jonkinlaisen yövalon tuleville öille - voin istua lukemassa muita häritsemättä.

Toivottavasti tauti talttuu - Isosiskon sairastelut aiheuttavat aina käymistilaa jos niihin liittyy lääkintää. En ole vielä tavannut yhtäkään lääkäriä, joka todella ymmärtäisi miten vaikeaa on lääkkeiden ujuttaminen tähän typykkään. Ja mitä isommaksi tuo kasvaa, sitä vaikeammin pideltävä hän on. Ikävä kyllä. Vasta viime viikolla kävimme parituntisen taistelun, että saatiin tikku pois neidin sormesta. Loppukohtauksessa herraHakkarainen melkein istui lapsen päällä ja minä tikkuisen käden päällä ja tikkuteline huusi suoraa karjuhuutoa heitellen väliin kaikki osaamansa hävyttömyydet. Viisivuotias. Tikku lähti sormesta napakalla puristusotteella.
Aikusten virhe oli siinä, että päästimme tilanteen niin pitkälle. Olisi pitänyt ottaa napakka tikunpoistoasento heti alkuvaiheessa.
Mutta miten onnistuu lääkintä, jos karjuhuutaja viimekädessä oksentaa tropit pitkin lattiaa?
Isoveli on aina ottanut lääkkeensä: osan paljaaltaan - nenästä kiinni ja nielaisu. Osan johonkin sekoitettuna: pilleri hilloon ja hillo kitusiin. Osan palkinnon toivossa: mikä tahansa menee, jos palkaksi saa suklaata. Tai keksiä.
Pikkusiskon lääkkeet on voinut toistaiseksi ujuttaa vellin tai maidon joukkoon. Tuskin enää - ja sekin hirvittää. Jo valmiiksi.
Isosiskoon ei tehoa järkeily, ei uhkailu, ei lahjonta. Tai ei ainakaan ilman valtavia ponnistuksia. Useammin kuin kerran olen soittanut lääkäriin ja pyytänyt vaihtamaan lääkkeen: sellaiseen jota annostellaan pienempi määrä, jota otetaan vain kerran päivässä, jonka kuuri on mahdollisimman lyhyt. Ja kun kuuntelee Isosiskon omaa versiota tarinasta, hän on maailman nopein lääkkeenottaja, joka vain nielaisee aineen tostavaan klumps.

Kun Isosisko oli kaksi ja puolivuotias, hänen isänsä lähti työmatkalle muutamaksi päiväksi. Minä olin raskaana. Heti kohta isänsä lähdön jälkeen Isosisko sairastui, korvatulehdukseen. Minä laahasin tytön päivystykseen, tulin kotiin ja tappelin lääkkeistä. Neljänä päivänä. Viidentenä lähdin sairaalaan ja jätin lapset isovanhemman hoitoon. HerraHakkarainen oli lentokoneessa matkalla kotiin. Minä jäin sairalaan ja Pikkusisko syntyi viittä päivää myöhemmin. En väitä että Isosisko on syypää sisarensa keskosuuteen, koska sitä hän ei ole. Mutta hänen korvatulehduksensa oli stressitekijä, joka edesauttoi siunatun tilani kehnostumista, yhdessä monen muun samanlaisen pienen stressitekijän kanssa. Joista viimeisin niitti ilman muuta oli se, että sain pakottavan tarpeen jynssätä puhtaaksi pesukoneen tiivisteitä. 
Kun Pikkusisko oli autettu varauloskäynnin kautta tähän maailmaan ja kiikutettu teholle ja minä makasin heräämössä tokkurassa, tuli herraHakkarainen hakemaan Isosiskon kelakorttia. Korvatulehdus oli uusinut.

Tämä tarinanpoikanen on osa perheemme historiaa, hellyydellä kerrottuna. Ne kaaoksen ja epävarmuuden päivät kietoutuvat monimutkaiseksi solmuksi, joissa on pieniä huvittavia yksityiskohtia. Niin kuin isä, joka tulee synnytysosastolle ei tuomaan kukkia, vaan viemään toista lasta lääkäriin. Lähes kaikkiin elämämme suuriin käänteisiin liittyy ripaus farssia, koohellusta jota yleensä näkee vain elokuvissa tai näyttämöllä. Nuo muutamat päivät herraHakkaraisen matkasta Pikkusiskon syntymään ovat sellaista: farssia, jota ajatellessani aina hengästyn.
Tapahtumaketju, jossa ihmiset ja asiat kompastelevat toisiinsa ja johtavat vääjäämättömästi lopputulokseensa.

Tällaisissa tunnelmissa tänään.
Jospa vaikka imuroisin täällä verstaalla

edit
sain hepulin ja imuroimisen lisäksi pyyhin lattiat. Ja tietysti juuri silloin tuli päivystystapaus, joka olisi jäänyt juttelemaan ties miten pitkäksi aikaa. Tällaiset yksikseen työskentelevät kun kuulemma ovat niin kovasti puhumisen tarpeessa ja hänessä on vähän psykiatrin vikaa. Mutta ainakin olen oikeuttanut olemassaoloni täällä työpaikalla, taas vähäksi aikaa eteenpäin. Vai olenko?