Pikkusisko ei vieläkään ole kunnossa, mutta onneksi kuitenkin parempi kuin eilen ja paljon parempi kuin edellispäivänä. Ei ainakaan kuumeile. Tyttöpolo on laihtunut melkein puoli kiloa: hänen vähäisessä varressaan se näkyy kammottavasti - kylkiluut näkyvät sivuilta ja edestä, selkäranka tuntuu sormissa kun ottaa hänet syliin. Mieleni pohjalla välähtelee kuvia pomppoilevasta kamppailevasta luisevasta ruskeasta rintakehästä.
Hänen silmänsä ovat suuret ja punareunaiset.
Hamstrasin jääkaapin täyteen punaista maitoa, rasvaisempaa jogurttia ja päätin lorautella rypsiöljyä kaikkiin ruokiin.

**

Ojasta allikkoon

Silloin kun Isoveli oli pieni, päätin, ettei meidän lapsia ruokita joulupukkiuskolla. Siispä kehittelin Jaakkotontun, joka jätti joulun alla jouluisia tehtäviä odotteluajaksi. Niinpä, olisinpa älynnyt lopettaa ajoissa. Tänä vuonna Jaakkotonttua on odotettu jo kai elokuulta, tasaiseen tahtiin versovat kysymykset Jaakon asuinpaikasta ja olemuksesta (pieni /vielä pienempi/ näkymätön). Jaakon pussukkaa käydään ramplaamassa tämän tästä - joko olisi postia tullut. Isoveli on jo niin hyvämuistinen, että tietää, millaisia kirjeitä minäkin päivänä pitäisi Jaakolta tulla. ("jouluaattona Jaakko sanoo, että kuusen alla on odottelulahjat")
Joulupukki ei meidän lapsille tuo lahjoja, ne tuo Jaakkotonttu.
Meidän lapset eivät kirjoita joulupukille, he kirjoittavat Jaakkotontulle.
Mitä tässä piti olla parempaa kuin joulupukissa? Tai helpompaa? (No, ainakin herrasväki on mukisematta hyväksynyt sen, että valtaosa joulupukeista on pelkkää suurta näytelmää) Mutta sittenkin, minkä tässä touhussa piti olla niin paljon parempaa?