Pakko uskoa: keskiviikossa on jotain merkillistä. Keskiviikkous ei tunne armoa. Työ ei vaan suju. Itse asiassa tekisi mieleni deletoida kaikki se (vähä) mitä olen tänään saanut aikaan, ja pari muutakin tiedostoa ja lähteä kotiin peiton alle itkemään.
Ihan muuten vaan, ilman mitään kunnon syytä.
Periaatteessa olen ihan hyvällä tuulella, nukkunut, ravittu ja kaikin puolin kunnossa, mutta en kertakaikkiaan kykene tarttumaan työhön.
Onneksi en ole avosydänkirurgi.
Koko leikkaustiimi odottaisi kun huokailisin, vaihtaisin jalkaa, ottaisin skalpellin käteen ja pistäisin pois ja arpoisin että leikatako vaiko eikö vai katselisinko vaan ulos ikkunasta. Illalla potilas herätettäisiin koomasta ja hoitajat sanoisivat, että se lekuri yrittää huomenna uudestaan, keskiviikkoisin se ei pysty tarttumaan välineisiin, ei sitten millään, mutta ei hätää, hyvityksenä se poistaa samalla hinnalla umpisuolen tai jotain muuta itsevalitsemaanne.

En pysty edes päättämään kirjoittaisinko tänne vaiko en.

Sinänsä kyllä outoa: sain aamupalan tehtyä, eväätkin, onnistuin muistamaan kissanvessojen siivouksen ja käsittääkseni sain lapset lajiteltua ajoissa ja kutakuinkin asianmukaisissa varusteissa sinne minne pitikin.
Mitä ihmettä tapahtuu päiväkodin ja verstaan ovien välillä?
Mistä keskiviikkokooma tulee ja mikä on sen syvempi tarkoitus?