Alan pikkuhiljaa herätä tähän maailmaan. Olen viime kuukausina, ehkä joskus alkusyksystä huomannut, miten paljon olen etäänytnyt, vieraantunut, antanut mennä vain. Pikkusiskon syntymän jälkeinen aika, ehkä puolitoista vuotta, on ollut aivan selvästi sellaista aikaa, jonka olen tarvinnut itselleni. Olen luopunut, unohtanut, hylännyt, lyönyt lekkeriksi monta asiaa: siivouspäivät, saduttamiset, lasten kanssa leipomiset - liian monia tosi tärkeitä asioita. Nyt olen heräämässä ja huomaan, miten paljon olen turhaan ottanut itselleni. Ennen siivosimme porukalla, viime aikoihin asti olen häätänyt kaikki pois jaloistani saadakseni edes vähän aikaa tehdä yksin. Itsekseni. Samalla tavalla olen hätistänyt lapset pois leivänleivonnasta, keittiöpuuhista, monista yhteisistä asioista. Vain siksi että saisin olla omissa oloissani, yksin omien ajatusteni kanssa.
Nyt kun olen taas kääntymässä maailmaan, palailemassa työelämään (toivottavasti! Tiistaina selviää), haluankin tehdä yhdessä, ottaa kaiken yhteiseksi ajaksi. Se vaatii melkoista suunnanmuutosta itseltäni.
Minkä verran tässä ajassa on ollut sitä minulle tyypillistä vauvavuoden vetäytymistä, minkä verran taas Pikkusiskon syntymän olosuhteiden stressiä?
Kävin syksyllä kerran juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Tuntui uskomattoman hyvältä, kun sain kuulla, että minulla on ollut oikeus näihin tunteisiin, että tämä aika on saanut ollakin raskasta. Vaikka olen sen tiennyt.
Kun ulkopuolinen sanoo sen, se on vapauttavaa.

**

Kirjat-sivua päivitetty pitkästä aikaa.

**

Vielä olisin kalasteltavissa, olen odottanut että joku pressaehdokkaista tulisi oven taakse ja tarjoaisi vaikka aamukaffet. Kohta lähdetään kansalaisvelvollisuuksia täyttämään - mutta vielä ehtii!