Ahkeran, tunnollisen ja aikaansaavan työntekijän flowni on kadonnut. Ihan tyystin paennut paikalta.
Teen töitä taas riipin-rääpin ja ihmettelen miksei aika kulu.
Kussa olet mun flow?

**

Isosiskon ope järjestää vanhempainvartteja, me menemme tänään varttitreffeille.
Isosisko on lapsi joka hämmentää minua suunnattomasti, ja tiedän melkein pisteelleen, mitä ope aikoo sanoa. Tiedän myös, mitä minun tekisi mieleni sanoa.
Lapsi, joka on koulussa maailman kiltein ja hiljaisin ja vaivattomin, heittää kotona rakkaimmat aarteensa seinään, kun työvihkon kirjaimista ei tule millilleen samannäköisiä kuin mallikirjaimista. Ai perfektionisti?
Sisäinen ristiriitani on suunnaton, kun haluaisin yhtäaikaa osata tukea lasta ja kuitenkin olla tekemättä hänen persoonallisista luonteenpiirteistään suurta numeroa. Mutta jos tavoitekynnys on nyt jo noin korkea ja turhautumisaste noin suuri - mitä se onkaan tulevaisuudessa?

Toivossa on hyvä elää: jos yksi naperoista on ali- ja toinen ylisuoriutuja, on kolmas varmaankin juuri parahultainen?
Siksi kannattaakin asemoida perheen lapsiluku nimenomaan kolmeen. Yhden kanssa harjoitellaan - ja mennään kasvatustoiminnassa pahasti yli. Toisen kanssa paikataan ensimmäisessä tapahtuneet vikasuoritukset ja mennään kasvatustoiminnassa pahasti yli, mutta eri ideologioissa. Senpä takia kolmas saa kasvaa kuin pellossa, ja on siksi aivan täydellinen.
Paitsi tietysti sisarustensa mielestä: niiden mielestä se on ällöttävän hemmoteltu pikkuipana, joka saa kaiken ja on aina tiellä.
Mistä pääsemmekin sujuvasti vanhemmuuden perusdilemmaan: teki niin tai näin, teki aina väärinpäin.
Mutta onneksi tulevaisuuden terapeutit myöntävät tukkualennusta.