en päässyt vastaamaan kommentteihin, mutta Saoka - ajattelen pitkälti samalla tavalla kuin sinä!
Ei kovin vahvalta vaikuta sellainen uskonto /henkilö, joka ei usko omaan maailmankuvaansa niin vahvasti, etteikö sietäisi muita lähettyvillään.
Lasten päiväkotiryhmässä (ja nyt koulussa) on sellaisen muslimiperheen lapsia, jotka ovat aina joulunaikaan pitäneet lapset kotosalla, kai siksi etteivät lapset vahingossa kuule sanaa "joulu". Tulee sellainen vaikutelma, etteivät vanhemmat usko riittävän vahvasti omaan opetukseensa, vaan joka hetki pelkäävät lapsen loikkaavan aidan väärälle puolelle.
Itse ajattelen jotenkin niin että kun tiedän omat koordinaattini, ja olen sinut oman maailmankuvani kanssa, ei ole suurtakaan haittaa vaikka osallistua jonkin vieraamman rytmiryhmän tapahtumiin. Kiusaantunut kai olisin, mutta en silti pelkäisi, että jotain kammottavaa minuun näistä tilaisuuksista tarttuisi. Pelkästä kunnioituksesta (ei välttämättä ymmärtämyksestä!) toisen vakaumusta /maailmankatsomusta kohtaan voisin osallistua. Ei se minulta mistään olisi pois.

Joulujuhlaan mielestäni liittyvät myös valtaväestön oikeudet: kyllä meillä pitää olla oikeus toteuttaa omia perinteitämme. Mikä ettei juhlassa voitaisi huomioida myös muita ryhmiä - kuten sanottua, eihän siitä minulle ole mitään vahinkoa, mutta suorastaan vaadin, että lapsillani on oikeus omaan perinteeseensä.
Tosin meinasin saada liki hysteerisen naurukohtauksen, kun kuvittelin tiernapoikaesitystä koulun näyttämölle.
Ehkä se ei sittenkään olisi poliittisesti korrekti juttu?

No, olkoon joulumouhaaminen tällä kertaa.

**

Eipä sen kummoisempia. Pää on tyhjääkin tyhjempi: muistan että Pikkusiskolla oli päivänä muutamana joku hauskanen heitto, mutta ei mitään mielikuvaa siitä, millainen heitto...

Napanuorani lapsiin venyy ja paukkuu.
Oli vaikea viedä naperoita ekan kerran hoitoon.
Oli vaikea laskea kouluun tai jättää ekan kerran yksin kotiin. Tai päästää yökylään mummilaan.
Nyt isot päättivät haluta yhteisesti leirille. Kahdeksi yöksi.
Kynnys siihen on jotenkin aivan valtava, kuvittelen että ne itkevät ja ikävöivät ja traumatisoituvat ja ties mitä, tunnen aivan konkreettisesti, miten napanuora venyy äärimmilleen kuin ylikireä kuminauha, sellainen vähän hapero ja koko ajan katkeamaisillaan oleva.
Onhan ne päästettävä.
Pikkusisko väänsi jo naamaansa mutturalle: "mitä mä sit teen" - onneksi mummi oli jo valmiiksi luvannut leiripaikkaa sieltä. Katsotaan, osaanko laskea hänetkin kahdeksi yöksi luotani.

On niin paljon helpompaa mennä itse muualle: se tyhjä hiljaisuus, joka ympäröi öisen kodin lasten poissaollessa on melkein liikaa kestettäväksi. Lasten nukkuminen täyttää aina koko tilan, tekee olon kodikkaaksi.

Isot, lähinnä Isosisko, ovat naukuneet itselleen kännykkää. Luulen, että se on oleva napanuorani jatke, viis siitä että räjäytän vähätkin periaatteeni taivaan tuuliin.