taas on uusi viikko alkanut. On pilvistä, tuulee.
Viime yönä heräsin siihen että joku puri minua reidestä, olin vähän sekaisin ja luulin että se oli herraHakkarainen. Heräsin ja tajusin, että kissa-mokoma. Aamulla tarkastelin pahoinpideltyä kinttuani: mojovat kynnenjäljethän siinä - oliko hellyydenkipeä kisu nukkunut kanssani ja olinko epähuomioissa kääntynyt sen päälle? Miksi luulin että se puri? Koko loppuyön näin unta kissanpuremista. Yritin muka ehtiä lentokoneeseen, mutta en pystynyt juoksemaan kun reidessä oli kissanpurema. Ajattelin että herättyä täytyy desinfioida se. Mietin onko kissalla raivotauti.
Kynttä se vain oli antanut.

On sellainen olo, etteivät silmät ole vieläkään auenneet. Jotenkin puolitokkurainen. Heräsin aamulla oikein syvästä unesta ja kompuroin samantien puuronkeittoon. Kimulit aloittivat maanantaikapinan heti "mäenmeetarhaan". Eilen koko kauhukolmikko rakensi yksissätuumin maanantaisuojan kerrossängyn alasänkyyn: ettei tarvitse lähteä mihinkään. Minäkin haluaisin maanantaisuojan. Kyyköttäisin siellä mukavanlämpimässä hämärässä jonkun kivan kirjan kanssa, lukisin ja torkkuisin vuoronperään.
Päiväkodin ovella taas kerran molemmat tytöt pärähtivät soimaan. En jaksaisi olla ymmärtäväinen ja tsempata aamusta toiseen. Yritän olla niin hyväntuulinen ja hoputtamaton - tänäänkin lauloimme yhdessä samalla kun puimme. Yritän antaa positiivista palautetta. Yritän kannustaa.
Joskus mietin yritänkö liikaa. Olisiko parempi olla aamuärtyisä ja vain sysätä ne sinne päiväkotiin. Ehkä nekin olisivat helpottuneita kun pääsisivät eroon vuoden hirviöäidistä (nimetty jo vuodesta -99, aina samalle henkilölle)
Onkohan minussa alkavia kaamosoireiluja? Olen jatkuvasti aivan pohjattoman väsynyt. Ja vaikka pinnalta olen hyväntuulinen, minussa on ärtyisä pohjavire. Jota en jaksa kotijoukkojen kanssa peitellä. Kaipaan omaa fyysistä tilaa. Ja mitä enemmän yritän eristäytyä, hakea omaa koskemattomuutta, sitä kiivaammin lapset kapuilevat kimpussani, raastavat minua takaisin tähän maailmaan. Eilen illalla, kun täytin pesukonetta kolmatta tai neljättä kertaa samana päivänä, meinasin kertakaikkisesti purskahtaa itkuun: päivät toistuvat niin samanlaisina, toistensa kaltaisina. Ne vain valuvat ohi vanhalla rutiinilla, yhtenäkään päivänä liian pitkään aikaan en ole pysähtynyt rakastamaan.
Yritän muistaa tänään hakea apteekista vitamiinit.

Natustin evääni yhtä kyytiä, sen kummempia miettimättä. Aamulla vatvoin pitkään, otanko mukan eilisiä ruuantähteitä vai teenkö voileivän. Päädyin lopulta voileipävaihtoehtoon: söimme sunnuntaiherkkua ja olisi jotenkin huutava vääryys kulinaaria kohtaan syödä sellaista evääksi. Päivän evästeemana keltainen: verstaalla mukana siis persikkapurkikkaa, mandariiniä, juustovoileipä ja palanen piirakkaa. Oli muuten varsin mainio, hiukan kirpeä.

Sitruunainen vadelma-persikkapiirakka
1 dl juoksevaa margariinia
3/4 dl demerasokeria (tavallinenkin käy)
1 muna
2,5 dl vehnäjauhoja (1/2 dl kaurahiutaleita) lisään kaikkiin arkileipomuksiin vähän kaurahiutaleita tai sihtiruisjauhoja ja uskottelen, että ne ovat silloin terveellisempiä ja siksi siis kelpo tarjottavaa
1 tl leivinjauhetta
vatkaa rasva ja sokeri vaahdoksi, lisää muna raivoisasti vatkaten. Holvaa joukkoon jauhot ja sekoita taikinaksi. Painele piirakkavuoan pohjalle jauhotetuin käsin.
Päälle täytteeksi purkillinen ei-liian-hyvin valutettuja säilykepersikkakuutioita, pakastevadelmia murustettuna sekä purkillinen sitruunanmakuista rahkaa, jonka joukkoon vatkattu kananmuna.
Uuniin, n. 200 astetta, n. 15-20 min, kunnes näyttää hyvältä.
Yö jääkaapissa tekee ihmeitä tälle herkulle!