kyynelehdin melkein koko työmatkan. Huristin täyttä häkää alas kiemuraista mäkeä, itkunpuistatukset tärisyttivät ja kyyneleet valuivat.
Risteyksissä ja liikennevaloissa hieraisin nyrkillä suurimmat pois ja ryystin dramaattisesti sisäänpäin. Ja jatkoin.
Sekä pyöräilemistä että kyynelehtimistä.
Se oli kuivaharjoittelua.

Päiväkotiuransa päättävät eskarilaiset laulavat tänään vanhemmilleen ja opettajilleen yhden lapsuuteni lempilauluista:
"Lähtekäämme maailmalle,
reppu selkään, keppi kouraan,
matkaan vain!
Soikoon laulu koko pitkän tien
matkaan mukanani laulun vien.
Pellon poikki, kuusten alle
- sieltä alkaa polku kauas matkaajain!"

Ajattelin niitä pieniä pömppömassuja, silmät sirkeinä, äänet kirkkaina... (ja taas! Ei olisi kannattanut värittää ripsiä tänään.)
 - soikoon laulu koko pitkän tien!
Voiko isompaa, positiivisempaa pienelleen toivoa?

Parasta varata veskaan rulla talouspaperia.

Vähäsen naurattaakin, kun muistelen iltaista ulkoilua muutaman päivän takaa. Pikkusiskoa harmitti oikein tosissaan kun lähdimme kotiin, ja hän itki suureen ääneen koko kotimatkan. Ja kyyneleet pursuilivat ja lentelivät paineella hänen silmistään, kuin piirrettyjen sankareilla ikään.
Vähintäänkin dramaattista.

*

Ei rähniö, eihän tässä tule työnteosta mitään.

Pikkusisko on "sinipiika pieni"

Onko liikutuksesta täriseville ja väliaikaiseen työkyvyttömyyteen vajoaville äideille jotain neuvontapalvelua tai tukipuhelinta?