Pikkusiskon viisivuotisneuvola sujui mallikkaasti. Äiti jätettiin odotushuoneeseen täyttelemään kaavakkeita ja kimuli raidallisessa "nellimekossaan" pääsi tehtävöimään tädin kanssa. Motoriikkaa kehuttiin, yleisiä taitoja ylistettiin, näkö (ja se kovasti murehtimani) kuulo todettiin toimiviksi, sanavarasto laajaksi ja ilmeikkääksi ja kahdeksan kohdan huolilistani turhaksi.

Vein Pikkusiskon tarhaan ja pohdin, ilkeänkö käydä ennen työhönlähtöäni vielä kotona kaffella.
Koukkasin matkalla luistinkentän kautta, kun tiesin että Isosiskon luokalla on luistelua. Tuumailin, että jos ovat jo valmiita tai edes melkein, odotan sen verran että saan vietyä kimulin luistimet kotiin. Ettei tarvitse typykän laahata niitä kilometrin matkaa ensin koululle ja vielä takaisin kotiin.
Skannasin kenttää ja ihmettelin, missä mahtaa olla oma vaaleanpunainen kypäräpääni - muut luistelijat kun kuitenkin näyttivät tutuilta ja vieläpä ihan oikeanikäisiltä. Mietin jo, onko Isosisko eksynyt koulumatkallaan ja unohtanut koko kouluunmenon.
Silloin kentältä räpiköi luokseni yksi jalkapallokimuleista silmät tapillaan: "Hei kuule! Isosiskolta tulee verta!"
Menin luistinkoppiin ja siellä Isosisko oli jonkun ventovieraan opettajan kanssa puolen naamaa veressä. Oli kaatunut ja lyönyt leukansa jäähän, valtava palkeenkieli ja raapale oli leuan alla.
Isosisko tietysti itki ihan paniikissa ja minä opettajan kanssa neuvottelemaan että mikäs nyt neuvoksi. Lupasin viedä tytön neuvolaan paikattavaksi tai edelleen lähetettäväksi, tilanteen mukaan: kentällä kun oli liki neljäkymmentä tenavaa kahden opettajan kanssa.
Niinpä siis palasin itkuisen vertavuotavan typykän kanssa samoja jälkiä takaisin ja tällä kertaa kouluterkan vastaanotolle. (Mikä tuuri, että kouluterkkari sattui olemaan juuri tänään neuvolalla!)

Leukaan laitettiin perhoslaastaria ja melkein puolen naaman kokoinen teippilappu: suun kohdalle leikattiin tilaa niin, että sanat mahtuvat ulos ja ruoka sisään. Loppuviikosta lapun vaihtoon ja tarkastukseen terkkarille, paitsi jos pääoireita vielä tulee.
Vein tytön koululle, odotimme yhdessä omaa opettajaa ja kavereita luistelemasta, laahauduin kotiin niiden pahuksen luistinten kanssa ja totesin, että ihan varmasti olen kahvikupilliseni ansainnut.

Tulin töihin, ja nyt jokainen ohikulkeva ambulanssi on ilmiselvästi menossa hakemaan aivotärähtänyttä Isosiskoa jatkohoitoon.
Keskittymiskyky nollassa, ajatukset kotona.
Ja vielä pitäis muka töitä tehdä!