kyllä ryydytti ja hyydytti.
Työ ei maistu.
Väsyttää.
Paleltaa.
Ei yhtään mikään huvittaisi yhtään ollenkaan.

**

Retkeilimme hiihtoloman kunniaksi pääkaupunkiseudulle. Suosittelen! Elämyksellinen kokemus koko perheelle, varsinkin ne hait.

**

Voi räkä, kopiohirmu tuli taas tänne.
En päässyt natinoissani edes alkuun...
palaan asioihin myöhemmin.

**

edit.
Nyt en jaksa välittää kopiohirmusta. Massu on täynnä ihanan lämmintä ruokaa ja ihanan lämmintä kahvia. Ehkä nyt taas päivä paistaa hetken tänne verstaallekin.
Retki oli mainio. Treffasimme Pikkusiskon Kurakummin ja ihmettelimme merten salaisuuksia, söimme ja joimme lakkaamatta - miten voikin matkailu herättää lapsissa niin suunnattoman nälän?
Kun normaalina aamuna syödään aamupuuro seitsemältä ja normaalina vapaapäivänä ruoka puolen päivän tuntumassa, syötiin nyt, retkiaamuna, aamupala kymmenen minuuttia aikaisemmin ja ruokaa piti saada jo kymmeneltä!
Viikonloppu kului jotenkin omituisella tavalla loppuun kovin nopeasti. Lauantaista mieleeni ei ole jäänyt juuri mitään. Se oli musta päivä: Pikkusiskosta murehtimisen päivä.
Sunnuntaina pakottauduin kaivautumaan liinavaatekaappien uumeniin. Päivän hyvän työn seurauksena meillä on liki kuutiometri käytöstä poistettua vaatetta ja liinavaatetta. Kyllä sitä kertyykin!

Typykät aloittivat päiväkotiin palaamisen vastustuksen jo perjantaina. "Me jäädään kotiin."
Pikkusisko tosin muisteli vähän haikeasti Vanjasetää: "sen parta on neulanen".

Tämä on lääketieteellinen viikko: tiistaina ja perjantaina Pikkusiskoa lääkäröidään, tai oikeastaan hammaslääkäröidään ja laboratoroidaan, itselläkin on soittoaika lääkärille. Epäilen, että pääsen henkilökohtaiselle visiitillekin, ja luultavasti laboratoroitavaksikin.

En halua yhtäkään kertaa kuulla kenenkään sanovan: "onhan se hyvä että tutkitaan". Onhan se.
Olen tullut tavattoman araksi itse sanomaan yhtään mitään kenellekään läheisten sairasteluista. Aina sanoo kuitenkin väärin.

Kun Pikkusisko oli pikkuinen ja kuului sairaalalle eikä minulle, kaikkein eniten suututtivat ne mukalohdulliset kommentit: "mun serkunkumminkaimakin syntyi keskosena, ja nyt se on jo kaksimetrinen ja kaksisataakiloinen ja se on täysin terve!" (loppuosa melkein huutamalla)
Täysi terveyskö se on se päämäärä? Tai koko?
Siinä pienessä, hätinä lihamurekkeen kokoisessa paketissa oli silloin kiinni koko maailmani, riippumatta siitä, minkäkokoinen siitä tulisi, tai olisiko se täysin terve. Kunhan se olisi.
Ihan samoin ajattelen nyt: tietysti on hyvä että tutkitaan. En kai minä sitä kielläkään. Miksi muuten olisin edes neuvolaan vienyt uusintamittaukselle? Eikä kyse ole siitäkään, että lapsen kuuluisi olla täysin terve (vaikka tietysti jokainen lapsi ansaitsisi olla täysin terve).

Kyse on huolesta. Siihen minulla on oikeus. Vaikkakin ne mahdolliset murheet ovat pieniä murheita. Vaikka me, minä, olemme pääseet vähällä, helpolla, pienillä väliaikaisilla murheilla.
Kyse on raivosta. Siitä, että taas kerran minulta viedään oikeus suojella oman lapseni koskemattomuutta. Mutta silti - kaikkein eniten on kyse huolesta: minulla on lupa ja oikeus olla huolissani lapsesta, eikä siinä käänteessä lohduta yhtään se tosiasia, että on hyvä kun tutkitaan. (se on hyvä! Tietysti, tyhmä ajatuskin ettei olisi!)
Olen ruvennut itse sanomaan joko "nyt on sellainen tilanne, etten keksi mitään sanottavaa" ja yleensä jatkan vielä "olet varmaan huolissasi" tai kysyn suoraan "mitä ajattelet"
Vaikka tiedän kyllä olevani sellainen hölösuu, että ehdin sanoa tuhat ja yksi väärää asiaa huolimatta kaikista hyvistä aikomuksistani.

Johtuuko se siitä, että meidän kulttuuriimme ja kieleemme ei kuulu myötäelämisen sanastoa?
Meillä on käsitteistöä reippaana olemiselle ja selviytymiselle, mutta ei paljaalle kohtaamiselle? Että aina kun yrittää lohduttaa ja kohdata, tuleekin sellainen olo, että on osallisena b-luokan saippiksessa luomassa pitkiä viipyileviä katseita vastanäyttelijään, ja sanat alkavatkin kuulostaa ontoilta jo ennen kuin ne ovat kunnolla pullahtaneet ulos?