Kun olin yhdentoista muutimme kesäloman alussa kerrostaloon isän kotipaikkakunnan kirkonkylälle. Koulunalkua edeltävänä kesänä tutustuimme siskoni kanssa pihan muihin lapsiin. Heti pari päivää meidän muuttomme jälkeen, kun roikuimme mattotelineillä, luoksemme rehvasteli alakerran punakka setä kahden lapsen kanssa, hän ilmoitti: ”teist tulee sit kavereit, tää tässä on mein Mari ja tää on Ville”, paitsi että Ville oli oikeasti Minna ja ärsyttävä pieni napero. Päätimme siskoni kanssa vihata heitä aina, mutta emme vihanneet. Marista tuli paras kaverini, vaikka hän olikin ihan kakara, kaksi vuotta nuorempi, ja kävi sen takia eri koulua.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Meidän pihassa asui paljon ekaluokkalaisen siskoni ikäisiä tyttöjä. Meidän pihassa asui pari vuotta minua vanhempi poika Putte, joka aina kiusasi ja rikkoi meidän majoja. Niitä majoja rakennettiin puolisalaa likeisen kartanon metsään, joka alkoi meidän talomme takaa. Talon alimmassa kerroksessa asuivat isot pojat, jotka olivat hiukan omituisia ja kävivät Jokirannan koulua, apukoulua siis, olivat hiukan hitaita mutta ihan mukavia. Kerran kaikki pihan pojat olivat rakentaneet korkeushyppytelineet takapihalle ja hyppäsimme korkeutta niin pitkälle kuin valoa kesäillassa riitti. Kun kukaan ei enää päässyt riman yli, ruvettiin limboamaan.

 

Koko sen kesän juoksin paljain jaloin, niin että jalkapohjat kovettuivat ja loppukesästä pystyi juoksemaan sorallakin. Kauppaankin sain mennä paljain jaloin.

 

Alkusyksystä napsimme kartanon pellosta vehnänjyviä purukuminkorvikkeeksi.

Syksyllä menin kirkonkylän keskuskouluun viidennelle luokalle. Tulin isosta, melkein kahdeksansadan oppilaan koulusta maalaiskouluun, missä suurin osa opettajista oli opettanut nykyisten oppilaiden vanhempiakin. Minun luokkani oli yhdysluokka, meitä oli yhteensä kolmetoista: kuusi viidennellä ja seitsemän kuudennella luokalla. Ensimmäisellä tunnilla kerättiin allekirjoitetut todistukset talteen: minun todistukseni oli viralliselle paperille tehty, kaupungin vaakunalla ja vesileimalla koristettu, kaikilla muilla uudella luokallani oli vinyylikansiin kiinnitetty kaavake, johon arvioitiin koko kouluajan menestys näkyviin. Kaikki uudet koulukaverini tuijottivat paperista todistusta, ehkä he eivät olleet koskaan nähneet sellaista.

 

Syksyllä me Marin kanssa olimme aktiivisia ÄsPeeÄrräläisiä, kävimme EA-kursseilla ja olimme nälkäpäiväkerääjiä. Marin kotona ei nälkäpäivänä syöty mitään ja koulussakin oli vain soppalounas. Mari söi niitä tarroja, mitä piti jakaa keräykseen osallistuneille.

Talvella me keksimme oman leikin. Siinä iso porukka meni piiloon johonkin talon nurkalle ja yksi kiersi taloa ympäri ja huusi lujaa ”hee-o - helios!”. Sitten iso porukka hyökkäsi kiertäjän kimppuun pimeästä. Mitä enemmän kiertäjä säikähti, sitä parempi.

 

Isä oli ollut koko kesän ja syksyn työttömänä. Meidän asunto oli pieni ja isä istui olohuoneessa keinutuolissa arvaamattomana, pahantuulisena. Joskus hän teki keikkaa kauppa-auton ajajana. Usein hän murisi että kotiin ei voi palata. Yhtenä talvisena iltana hän lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Auton takavalot näyttivät meidän keittiön ikkunasta katsottuna niin surullisilta.

 

Koko sen kevään ja seuraavan syksyn minun piti laittaa ruokaa. Aika usein meillä syötiin kovakskeitettyy perunaa ja kylmii nakkei. Kun isä perjantaisin tuli vapaille, ostettiin läheisestä kaupungista grillattua broileria ja syötiin sitä isän tekemän perunamuusin kanssa.

 

Seuraavana syksynä, toisena syksynä siellä, meidän luokalla laulettiin usein Uralin pihlajaa. Se on itkettävän kaihoisa laulu.

Vuodenvaihteessa muutimme pois paikkakunnalta. Siellä on aina huoleton kesä ja paljaat varpaat.

 

**

kirjoituskurssin harjoituksia - taas kerran