nautin aivan suunnattomasti siitä, että lapset ovat jo "isoja". Isoveli ei tarvitse enää jatkuvaa silmälläpitoa, jossakin lähistölläolo riittää mainiosti, samoin Isosisko on muuttumassa pärjääväiseksi tytöksi. Leirinaikainen ja -jälkeinen rentous johtuu ilman muuta siitä - minun ei tarvitse olla herkeämättä haukkana paikalla. Huomaan myös itsessäni tapahtuneen muutoksen, rentouden, suorastaan jonkinlaisen hälläväliä-asenteen, se on kuplinut jossain pinnan alla jo viime syksynä ja noussut hiljalleen esiin tämän kevään mittaan. Lasteni kanssa voi "vain olla", minun ei tarvitse hoivata ja huoltaa, vaihtaa vaippaa ja ruokkia, vahtia herkeämättä: voin nauttia heidän seurastaan ja siitä, että he ovat jossain lähituntumassa. (Rehellisyyden nimissä: Pikkusiskoa kyllä saa vielä vahtia, uuvuttavuuteen asti)
Tänään lähdimme isovanhempien ehdotuksesta ja heidän kanssaan maauimalaan. Aikaisempien kesien visiitit ovat olleet melko nopeita: tunti kaikkineen. Nyt Isoveli pluttasi ja polskutteli altaassa yli kaksi tuntia yhtä soittoa. Tytöt kävivät välillä altaassa, välillä välipalalla, välillä leikkimässä. Pidin puolisilmällä Isoveljeä, jonka uimataito on pitkästä tauosta huolimatta kohtalainen. Nautin siitä, että hän on jo ihan oikea pikkupoika: käsivarsistaan punaisenruskea, tukka tököttää piikkinä pystyssä ja vesi valuu naamaa pitkin. Hänellä on ihan oikean pikkupojan elkeet ja otteet, polskuttelu-sukeltelukaverikin altaasta löytyi. Irtipäästäminen, löysien antaminen, reviirin laajentaminen tuntuu haikeansuloiselta. Tätä olen odottanut, ja nyt kun se on tässä, tunnen kipeästi sen, että pikkulapsilapsuus on hänen kohdaltaan päättymässä, edessä on koulupoika-aika.
Jotenkin koen isompien osalta hyvin voimakkaasti sen, että nyt olen antanut heille sen mitä pystyn: olen yrittänyt opettaa kelpo tapoja, olen yrittänyt kertoa arvoistamme ja tavoistamme, olen luonut pohjan sille, millaisia heistä joskus on tuleva. Nyt on heidän aikansa kasvaa, tunnustella maailmaa, tuoda itseään esiin omalla tavallaan.
En tarkoita sitä, että kasvattamisen aika olisi ohi: yhä vieläkin jokaisena leiriaamuna sain muistuttaa, että "pojat ottaa lipunnostossa hatun pois päästä" tai sisääntullessa "pestään kädet". Yhä kotona joka ikinen ilta väännetään peistä siitä, pestäänkö hampaat tänään vai ei - mutta periaatteet, tietyt säännöt ja kehykset on nyt luotu - nyt vahditaan niiden toteutumista.
Koen tämän hyvin vapauttavana: olen kääriytynyt lasteni ympärille ja nyt voin alkaa availla kääreitä, voin ryhtyä itsekkäämmäksi.

Tähän liittyy myös hyvin voimakkaasti tunne siitä, että lapseni ovat arvokkaita omina itseinään. Olen ylpeä heidän saavutuksistaan, taidoistaan ja osaamisestaan - luonnollisesti he ovat kutakuinkin maailmanhistorian fiksuimpia tenavia - mutta silti haluan varjella heidän yksityisyyttään ja minuuttaan. En halua käyttää heitä pätemisen välineenä - enkä varsinkaan näyttelyesineinä. Aika ajoin kun tulee etäsukulaisilta tapaamispyyntöjä tyyliin "tuokaa lapset näytille sinne ja sinne, tähän aikaan" - jonkinlaisena näkymättömänä oletusarvona, että nämä ihmelapset ovat täydellisen ihmeellisiä tai täydellisen epäihmeellisiä verrattuna muihin lapsiin. En halua viedä heitä mitattaviksi sellaisin mittapaaluin.

Nautin itsestäni - olen hiljalleen oppimassa millainen vanhempi olen. Olen löytänyt siihen oman tapani, enkä enää anna sen pahemmin imetys-, kantamis- kuin täydellisharrastusideologioidenkaan hetkautella minua suuntaan tai toiseen. Näin on hyvä.

Miksi olen näin maailmojasyleilevä? Mitä hemmettiä oikein olen kahviini lurauttanut?

Leikkipihassamme oli nähty kyy - se siitä reviirin laajentamisesta ja lasten omatoimiulkoilusta. Peipposet laulavat kuin pakahtuakseen lähimetsissä.