olen aivan uuvuksissa. Olen koko päivän istunut Pikkusisko sylissäni lastenpolin aulassa. Aamun terveyskeskuskäynti päättyi sairaalan polille: labroja, lääkäreitä, hoitajia... kuvilta onneksi vältyttiin, pieni ilo sekin. Lapsi on aivan poissa itsestään, itkuinen. En pysty muistamaan sairastelukertaa Pikkusiskolla, joka ei olisi päättynyt samoin. Ja lopputuloskin on aina sama: ei mitään selvää, menkää kotiin ihmettelemään. Vaikka olen hyvilläni siitä että tähän pikkukeskoseen (sentään jo aika isoon) ja hänen vaivoihinsa suhtaudutaan vakavasti, olen silti aina tällaisten käyntien jälkeen varsin ristiriitaisissa tunnelmissa: toisaalta olen hyvilläni siitä, että mitään ei löydy, toisaalta tosi raivoissani siitä, että taas kerran olen joutunut antamaan lapseni ronkittavaksi, käänneltäväksi ja piikiteltäväksi vieraisiin käsiin. Ne kuviot ovat jo liian tuttuja - ja Pikkusisko ei ole sairastellut melkein kymmeneen kuukauteen!

Jo aamulla pakkasin laukkua sillä silmällä: ruokia, vaihtovaatteita, vaippoja, tekemistä vauvalle. Laukku on sen kaiken symboli: lähtemisen ja loputtoman odottamisen: ensin odotetaan terveyskeskuksessa, sitten odotetaan polilla hoitajaa, lääkäriä, emlan imeytymistä, labraa, labran toista hoitajaa pitämään lapsesta kiinni (ja joka kerta sama juttu: verta ei saada emlatusta raajasta, vaan joudutaan kaivamalla kaivamaan jostain sivusuonesta), odotetaan taas: labrojen vastauksia, pissaa, hoitajaa, lääkäriä kommentoimaan tuloksia... täyden työpäivän teimme tipulaisen kanssa. Eläköön julkinen terveydenhuolto, sittenkin. Kaikki on kuitenkin pyritty tekemään niin mukavaksi ja sujuvaksi kuin mahdollista.