kului lasten kanssa leireillessä: mitä ylellisyyttä kesämökittömille ihmisille. Kiiltävänä hohtava jää, henkäyksen raikas metsä - ja mitkä ilmat!
Leirin aluksi lapset pääsivät tutustumaan maatilalle: ruokittiin lampaita ja käytiin taputtelemassa heppoja. Kaupunkilaislapsen suurin ihme: hevonen kakkasi kun sitä harjattiin. Valtavat isot kasat. Siitä riitti kerrottavaa kotona isovanhemmillekin, leirin unohtumattomin elämys, epäilemättä. Maatilalta jatkettiin leirikeskukseen, meren rantaan.
Pojat puuhasivat pihaan puroja, tarkat majasuunnitelmatkin oli tehty, mutta metsään eivät naperot missään vaiheessa ehtineet. Ja aina on mukavaa istua valmiiseen pöytään. Aina.
Parasta oli se, että koko porukka oli tuttu: leiri oli eksklusiivisen porukan oma juttu, tutustumiseen ei tarvinnut tuhlata aikaa ja naperot juoksivat huumassa huoneesta toiseen. Aina löytyi joku tuttu aikuinen kuuntelemaan tai pelaamaan. Ja me aikuiset vähän paransimme maailmaakin.
Taas kerran vahvistui näkemykseni siitä: tällä tavalla, luonnikkaasti, kaiken muun puuhan ohessa haluan lapsilleni jakaa maailmankatsomustani. Enimmäkseen arkisesti, alleviivaamatta ja julistamatta, lauluilla ja jutusteluilla. Sama se, mitä niistä isoina tulee, kunhan saavat pohjan josta ammentaa, tai jota vastaan kapinoida.
Isoveli oli reteää poikaa, tukka pörrössä, uhmakaskin. Moneen kertaan käytiin läpi käytöstapa-asioita. Isojen poikien edessä on pienen pakko yrittää olla iso. Vaan niin ne, koko lauma, istuivat lattiatyynyillä laulukirjoineen, kuuntelivat silmät kirkkaina ja lauloivat tuttuja lauluja.
Ehkä parasta kuitenkin oli laulaminen: voisin laulaa tuntitolkulla. Ei ääneni paljoa variksen raakuntaa kaksisempi ole, mutta yhdessä laulaminen on niin parasta. Aurinko paistoi sisään saliin. Istuimme olotilassa lattiatyynyillä, minulla kimuli kummallakin puolellani, vuorotellen etsimme laulukirjoista lempilaulujamme ja lauloimme. Yli kaiken nousi leirin isoimman tytön, A:n enkelinheleä ääni.

Laulut jatkuivat kotimatkallakin - takapenkki uilutti läpi Löytyn ja Semmareitten tuotantoa ja jatkoi Piiri pienii pyöriillä, eikä kukaan nukkunut silmäystäkään.
Kotona piti käydä vielä vähän pyöräilemässä ja pihassa moikkaamassa kavereita.
Vasta illalla, kahdeksan nurkilla, Pikkusisko luovutti: silmät kertakaikkiaan painuivat kiinni - ja onko ihmekään. Kaksi päiväunetonta päivää, välissä lyhyiksi jääneet yöunet.

Oma olo ei ehkä ole aivan niin seesteinen: kotoeteisessä odottaa kassillinen pyykkiä, kuralikarähnäisiä vaatteita ja koko poppoon lakanat.