Eilen oli taas ns. hyvän äidin päivä, tai varmaakin huonon äidin päivä, jos katsoo lasten kannalta. Leivoin ja laitoin ruokaa kuin viimeistä päivää: sämpylää, patonkia, muffinsia, lasagnea. Enemmänkin olisi syntynyt, jos vain pakastimen kapasiteetti olisi riittänyt.

Taikinan veivaaminen ja vaivaaminen on ihmeen rauhoittavaa ja terapeuttista. Hyvä kimmoisa leipätaikina taipuu nyrkkeilysäkiksi, soveltuu erinäisten paineiden purkamiseen loistavasti. Nesteet, jauhot, hiiva, rasva - resepti on automaattinen, toinen käsi vaivaa, toinen sirottelee jauhoja, tunnustelee taikinaa. Lämmin pehmeä massa pursuilee rauhoittavasti sormien välistä. Olo on hyvä, levollinen: konkreettisesti ruokin perhettäni.

Mistä patonkitaikina tietää, että sen on taivuttava patongiksi? Teen sen ihan samalla reseptillä kuin sämpylätkin, tai leivät - ja silti siitä tulee rapeaa ja rouskuvaa, kun taas leipäni on pehmeää. Onko sormissani jokin salainen viesti?

Kuka on keksinyt leivän? Puuron vielä ymmärrän, mutta leivän? Kuka on keksinyt että puuro plus hiiva on leipä? Kiitos sille esiäidille.

Selailin parikymmentä vuotta  vanhaa leivontakirjaa, sen parasta antia oli leivonnan synkronisointiohjeet: näin teet lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon. "Kaarina leipoo kerran kahdessa viikossa perheensä leivät", muuten kiva, mutta kaarinan perheen leivät eivät riitä täyttämään meidän perhettä kuin vajaaksi viikoksi. Kakkuja kaarinan perheessä syötiin kyllä aika ahkerasti.

Löysin vihdoin kirjastosta sen kirjan, joka oli kai viime vuonna tai ehkä alkutalvesta kaikkien perhelehtien sivuilla: Riina Katajavuoren Lahja. Hyvä, lähes erinomainen. Osaisinpa yhtä yksinkertaisesti kirjoittaa. Mutta huono sikäli, että tuli paha omatunto taas kerran: miten riittämätön sitä onkaan, miten paljon mutkia oikookaan. Se kai tässä tämän päivän äitiydessä on niin mutkikasta: täytyy astua esiäitien kenkiin - säilöä, hillota, leipoa, pitää koti siistinä, vaatettaa, ruokkia, olla kelpo vaimo ja sen lisäksi täytyy täyttää kaikki uudenaikaiset vaatimukset lasten kehittämisestä, kasvattamisesta, rajoista ja rakkaudesta, täytyy murehtia, osaako valita oikean lastentarhan ja muskarin, ja täytyy vaalia parisuhdetta sillä ainoalla oikealla naistenlehtien kuvailemalla tavalla. Uraa unohtamatta. Vaatimuksia on liikaa, vaatimuksia itseltä itselle. Miten moni liitto (avio- tai avo) kariutuu ensimmäiseen vauvavuoteen, sen väsyttävyyteen, kun ei riitä kaikkialle sillä tavalla kuin itse haluaisi. Pitäisi nähdä, että arjesta on kyse.