alkaa vaivata jo näin nuorella iällä. En pysty mitenkään muistamaan, milloin olisin viimeksi harrastanut jotain kultturellia. Muistamattomuuteni ei - luonnollisestikaan - johdu siitä, että edellisestä kultturisharrastuksesta olisi kulunut suunnattoman pitkä aika.
Koska kulttuurinharrastamattomuus mädättää aivot ja selkärangan ja ties mitä, olen päättänyt palauttaa kulttuuriharrastukset mieleeni taas. Aion varata lipun teatteriin ja konserttiin - sellaiseen ihan kunnon, ei mihinkään semirokahtavaan semmarihässäkkään (vaikka siihenkin!).

Konserttipläjäys ei ole ongelma - sisäpiirinen soluttautuja, elikkästen alan ammattilainen hommaa lipun maallikolle sopivaan ohjelmistoon. Suurinta huviani konserteissa on - kuuntelemisen ohessa - yrittää ymmärtää että nämä heppuset ovat ihan tavallisia virkamiehiä, joilla on virkamiesten murheet. Sekä bongata sopimatonta lavakäyttäytymistä. Paikallisessa virkamiesorkesterissa suurin suosikkini on ehdottomasti Mollukka (ken tietää oikean nimensä, kertokoon!), joka on varsin pitkä henkilö. Hänen raajansa sojottavat ulos virkamiesfrakin hihan- ja lahkeensuista siihen malliin, että melkein odottaa tennissukan pilkahtavan. Mollukan sopimattomaan lavakäyttäytymiseen kuuluu viulistitaukojen aikana viulun mollukan, sen kiverän pään, tunkeminen joko leukaan /sieraimeen /korvaan. Olen odottanut, milloin hän sujauttaa sen suuhunsa.
Saatan pohtia myös, ovatko nuotintajat ottaneet huomioon sivunkäännöspisteet (eivät), ja kuinka pulttikset keskenään sopivat, kumpi tänään kääntää.

Teatterin osalta ajattelin sivistää itseäni paikallisessa virkamiesteatterissa pyörivällä farssilla. Ja ennen kuin makuni tuomitaan heppoiseksi ja kulttuuristapani näennäiseksi, puolustaudun sillä, että farssi - onnistuessaan - on vaikeinta teatteria.
Viipyilevät tshehovilaiset draamat tai väkevät dostojevskiläiset kuvaukset ovat tietysti suurta teatteria, mutta mielestäni niin paljon kiinni vain yksilöstä - siitä miten yksittäinen näyttelijä kokee roolinsa ja tunnelmansa. Onnistunut farssi vaatii koko porukalta herkeämätöntä keskittymistä, täsmällistä ajoitusta ja koko porukan yhteistä farssitusvirettä. MOT.

Kulttuurisharrastuksiin liittynee myös kohotetun kirjallisuuden harrastaminen. Eilen nappasin bussimatkalukemisekseni Gogolin Pietarilaistarinat (-kertomukset? -novellit?, no:  povesti, en kertakaikkiaan muista virallista suomennosta, vaikka luinkin ne kotimaisella)
Ihanan vapauttavaa lukea epäanalyyttisesti, nautiskellen, pelkkänä tarinana. Henkisesti teoksen lukeminen tenttiin tai seminaariin tai mitä tahansa, estää nauttimasta siitä sellaisenaan. Eipä tarvinnut muistella venäläistä rankilistaa (onko nimineuvos enemmän vai vähemmän kuin todellinen salaneuvos?), ei etsiä perfektiivisen aspektin ilmentymiä, eikä mitään muutakaan. Sai vain lukea. Nenä oli hulvaton.
Kulttuurisdementiassani olin kyllä muistelevinani, että alkuperäiskielellä olisin lukenut 4 tai 5 novellia - tässä laitoksessa oli 3. Ainakin Nevski Prospekt puuttui - onko sitä suomennettukaan? Vai onko se jonkun toisen kirjoittama? Pelottavaa dementoitumista, tosiaan.

**

Hurahduksista - tunnustettava on, ehkä niitä hurahduksia on kuitenkin enemmän kuin tuo yksi, semmarihurahdus. Olen myös blogihurahtanut. Ja laukku-. Hyvä laukku on pieni, mutta tilava. Hyvä blogi on vaatimaton mutta osuva.

**

Ja miten riittää aikaa blogailuun keskellä päivää? Tuikitärkeä ohjelmisto on keskuspalvelimelta kaaduksissa, ei täällä kukaan muukaan mitään kovin ihmeellistä nyt tee. Kyllä se kiire vielä koittaa.

**

ps. kyllä vaan sitten tykkään tästä uudesta sivupohjasta. Mutta missä ihmeen välissä joku on käynyt kuvaamassa meidän kirjahyllyn?