on pahinta: pettymys vai pettymys omaan pettymykseen?

Aika usein me äiti-ihmiset rakentelemme erilaisia hauraita suunnitelmia ja viritelmiä siitä, miten elämä saattaisi olla seesteisempää, täydempää ja jotenkin eheämpää - ja aika usein (ehkä vielä useammin) rysähdämme maahan ilman varavarjoa. Kumpi siinä on pahempaa, rankempaa: pettymys vai pettymys omaan pettymykseen?

Itselläni ainakin iskee tolkuton moraalinen krapula, oikein vuosisadan morkkis: miksi minä ja minun papattava kitani emme vetäneet kertaalleen henkeä? Miksen yhdeksi pienenpieneksi hetkeksi ennen kuin avaan sanallisen sarjatuleni pysähdy miettimään, miksi juuri nyt tapahtuu jotain juuri tällaista?

Ohjelmoin itseni eilen aamulla huolehtimaan lakanoiden vaihdosta. Nipistin tiukasta aamurutiinista sen puoliminuuttisen, mitä aikaa kuluu kun apinan raivolla raastaa lakanoita lasten sängystä, tunkee ne pesukoneeseen ja yrittää estää Pikkusiskoa täyttämästä konetta, juomasta pesuainetta, tonkimasta kissanvessaa, lataa pesukoneen ja tärkeintä: muistaa kirjoittaa lapun miehelle siitä, että laittaa koneen päälle kun tulee kotiin.

Kun tulin kotiin kuivaaja hurisi lämpöisesti ja lakanapyykki oli siis klaari. Petasin sängyt tyytyväisenä illemmalla ja muistutin taas kerran lapsia siitä - kiltit pienet, älkää ottako peittoja, tyynyjä, täkkejä leikkeihinne. Jos sänky on petaamatta, sen voi pedata vaikka päivällä. Kun mun mielestä (huomaa: minä-viestintä!) on ikävää kun sängyt tulee pölyisiksi. Yritetään muistaa, jooko?

Kolme minuuttia myöhemmin Isosisko menee pukeutumaan yöpukuun. Se on iloinen yllätys äidille: hän menee reippaasti ja pukee nopeasti ja tulee yllättämään äidin  kummituksena, siihen puhtaaseen, vastalakanoituun täkkiin kääriytyneenä: "äiti arvaa missä mä oon".
Mitä sanoo äiti?
Äiti ei sano: voi kun sä olit nopea! Onpa kiva että sulla on jo yöppäri päällä!
Äiti ei sano: kuka mahtaa olla peiton alla? Kenen varpaat sieltä näkyy?
Äiti sanoo: "enkö mä just sanonu, että niitä puhtaita peittoja ei oteta pois sängystä! Vie se heti pois! ja sit hammaspesulle!"

Nelivuotiaan hartiat kulahtavat.
sanottua ei saa sanomattomaksi.

Pahinta on pettymys omaan keskenkasvuisuuteen