vimmattu pentukuume iski jälleen. Kruisailin eilen tiedon valtateillä ja ihastelin söpöläisten kisujen kuvia - ja aloin pohtia, miksi ihmeessä rotukissojen ja -koirien hinta on salaisuus? Mystillinen, kammottava salaisuus, jota ei voida paljastaa. Jotkut kasvattajat vaativat sivuillaan heidän pennuistaan kiinnostuneita esittäytymään yksityiskohtaisesti sähköpostitse, muuten tiedusteluihin ei vastata. Ja tiedän että herraHakkaraisen ammoisina aikoina koiria kasvattaneet vanhemmat lopettivat puhelun, jos pentuja tiedustellut erehtyi kysymään hintaa. Miksi? Nykyisen kuluttajasuojakäytännön mukaan näyteikkunoissa on oltava näkyvillä tuotteiden hinnat tai maininta "somistus, lisätiedustelut kadun toiselta puolelta", yksityisetkin ihmiset ilmoittavat asuntonsa hinnan, kampaamot on velvoitettu esittämään palveluidensa hinnat selkeästi ja näkyvästi, miksei siis lemmikkien?

Tällainen tavis kuin minä, voi haluta rotueläimen vaikkapa siksi, että rotu miellyttää silmää, mutta voi silti olla haluamatta lemmikkiä hinnalla millä hyvänsä. Ja jos kasvattaja kuvittelee kasvattavansa huipputason otuksia, eikö hinnan ilmoittaminen viestisi siitä? Tai voisiko ainakin mainita, että "noudatamme kissa- /koiraliiton suositushintoja", jos paljas euromäärä tuntuu kornilta. Ei kai lemmikin hankkiminen hinnalla millä hyvänsä vielä viesti vastuullisesta tulevasta lemmikinomistajasta? Onhan sekin vastuullista lemmikinhankintaa, että ottaa selville hinnan. Jos lemmikki onkin suunniteltua /kuviteltua kalliimpi ja on käytettävä aikaa rahan säästämiseksi? Vai onko lemmikinpitäminen niin kallista, että vain hinnoista piittaamattomat voivat lemmiköityä?


Hintapolitiikalla on merkitystä kuluttajalle: jos haluaa huipputason näyttelyeläimen, voi olla valmis maksamaan enemmänkin - mutta omiaan ei taatusti kissa- ja koiramaailmassa saa pois. Hevosharrastelija ehkä, mutta en usko että ikimaailmassa suomalainen lemmikkikasvattaja, vaikkapa kissanomistaja, edes huippu-sellaisen, saa näyttelyihin, eläinlääkäreihin ja muuhun pieneen kivaan (ruoka, tarvikkeet jne) uhraamaansa rahaa pois, olkoonkin lemmikki millainen superhypervalio ja sen poikaset lupauksista suurimpia. Voisihan sillä hinnan /hinnoitteluperiaatteen esilletuomisella karsia pois tällaisia taviksia, jotka eivät juurikaan hinkua näyttelykentille, vaan etsivät lojaalia kaveria.

Ensimmäinen kisulimme, vuoden taivaallisilla hiiritarhoilla viettänyt Rasmus, oli ronski rotukissa, ulkonäöltään kaunis ja niin rotumääritelmänmukainen kuin olla ja voi. Mutta luonteeltaan todellinen arkajalka. Ensimmäisessä pentunäyttelyssä Rasmus rankattiin silloin vielä pienen kokonsa vuoksi kolmoseksi - tässä rodussa kun koko on valttia - ja kun ranskalainen tuomari yritti pussata söpöläistä, Rasmus työnsi inhosta irvistellen kaksinkäpälin tuomaritätiä kauemmas.
Toisessa näyttelyssä Rasmus eteni melko pitkälle - en koskaan oikein oppinut kissanäyttelykuviota, mutta muistaakseni Rasmus taisi olla kisaamassa värin parhaasta. Se lökötti kopissaan villi-ilveksen näköisenä ja karvasi ja hilseili hermostuksissaan niin paljon, että epäilin sen kaljuuntuvan näyttelypäivän aikana. Yksi närkästynyt "i-öööööööö" kumeasti muristen tuomarille pudotti sen jatkosta ja pääsimme helpottuneina kotiin.
Rasmus tuli pienestä kotihautomosta, jonka kasvateilla ei ole ollut mitään suunnatonta näyttelymenestystä - siitä huolimatta, että ne täyttävät rotumääritelmän. Niistä tuli kaikista lemmikkejä.
Rasmuksen kaveriksi meille tuli talon nykyinen ainoa herra ja hidalgo Leevi "Lelvis-the-pelvis" Leevinkäinen, näyttelyareenoille kelpaamaton samanrotuinen kisuli. Oikeastaan oli aika helpottavaa valita suoralta kädeltä pentu, jota ei tarvinnut putsata ja kiillottaa ja kuljettaa paikasta toiseen esiintymässä. Kun ei tämäkään yksilö ole suunnattoman sosiaalinen tai sylissä viihtyvä. Leevi on kuitenkin ihan oikeasta kissankasvattamosta kotoisin, ja sieltä kissanhankkiminen oli jotenkin paljon vaivalloisempaa. Siinä kun Rasmuksen kasvattaja vilkutti meille kyynelsilmin, tulivat Leevin kasvattajat kantolaukkuineen meille ja olivat vielä valmiita kuskaamaan kissan pois.
Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät että Lelvis syö tavallista ruokakaupan kissanruokaa, eikä sitä harjata kuin toisinaan? Satunnaisesti poden huonoa omatuntoa siitä, että kohtelen Leeviä kuin tavallista kissaa huolimatta sen selkeän aatelisesta taustasta.

Voisin kyllä ottaa samanrotuisen pennun, lemmikiksi, en näyttelyeläimeksi. Ja mieluiten punatiikerin. Tai punatabbyn. Tai punaisen muuten vaan.
Tai kilpikonnankirjavan nartun.
Mutta en hinnalla millä hyvänsä. (vaikka totisesti, näistä väritoiveista saa luultavasti maksaa vielä toisen mokoman päälle)
Ja voin olla ottamattakin.