harmaata, polviin saakka loskaa. Paitsi että jotkut pyörätiet näyttävät melkein paljailta.
Lehdessä oli ainakin puolen sivun mainos pyöräkauppojen sunnuntai-kamppispäivästä. Tekisi niin mieli mennä... vaan kun ensin täytyisi saada nuo vanhat vankkurit (Pikkusiskon vaunut) kaupan. Muuten tulee liikaa pyörällisiä kulkuneuvoja talouteen.

**

Huomenissa lähdetään Pikkusiskon kanssa kyläilemään pääkaupunkiseudulle. (vilkutus "kurakummille"!)(uskallan laittaa näkyville tuon PS:n käyttämän nimityksen, ei siitä kukaan mitään tolkkua ota)
Jollain tavalla jo odotankin reissailua, vaikka se 1) kivistää kukkaroa 2) luistelee ohimoissa - aina matkaamisesta tulee päänsärky 3) tiedän olevani ihan näännyksissä junailun jälkeen, kimulin aktiivisuus yleensä on sitä luokkaa. Viime keväänä junailimme meiltä lähikaupunkiin, noin puolen tunnin reissun. Juna ei ollut edes lähtenyt asemalta, kun kimuli oli jo kyllästynyt matkantekoon.
Juna on kuitenkin helpompi vaihtoehto. Siinä pääsee edes vähän liikkumaan. Kesällä teimme automatkan pääkaupunkiin, mutta silloin isot viihdyttivät typykkää koko matkan. Matkanteko on muutenkin hermostuttavaa, siis lasten kanssa. Kun meillä ainakin 1/3 kärsii matkapahoinvoinnista. Ehkä jopa 2/3.

Olemme yhteis- ja minä myös yksityshaaveillut jostain kahdenkeskislomasta jossain missätahansa kaukanapoissa, sellaisen pitkän viikonlopun verran. Haaveiluni kohdistuu pääsääntöisesti kahteen asiaan: siihen että voin lähteä liikkeelle pelkän pienen veskan kanssa. Ei tarvitse laahata eväitävaippojavaravaatteita ja muuta tuikitarpeellista keskiraskaan rinkallisen verran. Kuvitelmissani pyyhällän lentokentän lähtöselvitykseen pienen viikonloppulaukun kanssa. Laukku menee ruumaan ja minä menen tyylikkään viileästi passin ja hammasharjan sekä elintärkeän kirjan vetävän siron nyssäkän kanssa koneeseen. (Todellisuudessa hikoilen ja tuskailen ja olen ryttääntynyt kaikinpuolin: lievä lentopelko). Toisessa haaveessani olen jossain kaukanapoissa ja syön. Syön katukahviloissa ja kadunvarsikojuissa. Syön ravintoloissa, hampurilaispaikoissa, pubeissa, pizzerioissa ja sellaisissa etnisissä ravintoloissa joiden alkuperämaan sijainnin tiedän kartalla vain suunnilleen. Ja ostelen välipaloja vieraasta kaupasta hotellihuoneessa naposteltavaksi.

Niin sitä vain tulee ahneeksi: vasta syksyllä olimme koko perhe lomailemassa. Tai ehkä se oli kaiken tämän haaveilun alkusysäys - kun se lentokone pysyikin ilmassa, ei tullut korvatulehdusta eikä mitään muutakaan ruttoa. Ehkä sitten on helpompi uskaltaa antaa itsensä haaveilla ihan ihkaomastakin lomasta. (olipas kökköinen riimi)
Tavarapaljoutta lukuunottamatta matkailu näinkin pienten lasten kanssa, näin harjaantumattomana+lentopelkoisena, oli yllättävän helppoa. Tai ainakin päällimmäiset muistikuvat ovat lempeitä ja mukavia. Ei ole montakaan aamua kun kevyessä loskatihkussa laahauduimme lasten kanssa tarhaan ja Isosisko alkoi muistella lomamme parasta aamupäivää. Isovanhemmat (jotka olivat matkan rahoittajat, ja siis myös mukana) olivat lähteneet omiin hurvituksiinsa ja me olimme ensimmäistä kertaa sillä viikolla ihan keskenämme. Oli ensimmäinen oikein kunnon auringonpaistepäivä ja menimme sen kunniaksi hiekkalelukaupan kautta hiekkarannalle. Levittäydyimme sinne polskimaan ja rakentelemaan ja nauttimaan auringosta. Söimme eväitä. "oli vihreä lippu ja lapsetkin sai mennä uimaan", muisteli Isosisko. Ranta ei ollut mikään sileän hiekan ranta, enimmäkseen se oli pientä meren aikojen saatossa pyöreäksi hiomaa kiveä, joka ihanasti hieroi jalkapohjia. Oli meditatiivista upottaa kädet pikkuisten ympyräkivien joukkoon ja antaa sen painella akupisteitä.

Kaukokaipuu